Rouva Agathen rakkaus

Meidän kotitiemme toisella puolella pysähtyy maanantaisin kirjasto-auto. Käymme siellä tyttäreni kanssa lähes viikoittain töistä ja päiväkodista palatessamme. Ei kirjastokaan kaukana ole. Matkan varrella töistä kotiin on kolmekin pikkukirjastoa, mutta kirjastoautossa on ihan omanlaisensa intiimi tunnelma, samantapainen kuin lapsena oli omassa leikkimökissämme.

Oli nostalgista palata kirjastoautoon kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tyttärenikin kihisi uteliaisuudesta ja halusi tietää, miten kirjasto ja auto ovat yhdistettävissä. Autossa hämmästyin kuljettajasedän nähdessäni. Voiko olla, että kaikki kirjastoauton kuljettajat näyttävät samanlaisilta. Tuli mieleen kun pienenä koululaisena raahasin kirjastoautosta kotiin kassikaupalla kirjoja: kuvakirjoja, Gulla -kirjoja (onkohan niitä enää missään), Tiina -kirjoja, Neiti Etsiviä, Enid Blytonia, Lotta -kirjoja, Lindgreniä, Montgomerya, Alcottia ja muita ihanuuksia. Esikouluikäisenä en suostunut menemään eskariin muina kuin kirjastoautopäivinä. Tiskin takana seisoi silloin muinoin juuri samannäköinen mies, jolla on vähän velmu hymy. Tämä lähiraitille pysähtyneen kirjastoauton kuljettaja oli vain harmaampi kuin se, joka pakkasi aikoinaan kirjojani reppuun, jossa oli hevosen kuva.

"Oletkos sinä K:n tyttöjä?" mies kysäisi. Tunnisti minut kaikkien vuosien jälkeen siis, niin kuin minäkin hänet. Ehkä tyttäreni, jota on usein sanottu minunnäköisekseni, helpotti osaltaan tunnistamista. Muistelimme sitä, kun kirjastoauto pysähtyi aikoinaan kotimme tienhaaraan. Meidän perheen lapset lainasivat kirjoja niin paljon, että saimme ihan ikioman kirjastoautovuoromme. Yleensä muistimme kirjastoautopäivän vasta sitten kun näimme auton keittiön ikkunasta. Siinä sitä sitten äkkiä laitettiin takkia päälle ja pingottiin tienvarteen niin lujaa kuin päästiin mukanamme tyhjä kassi kirja-aarteille. Lapsuuden kotini autioituu, rakkaat lempipuuni on kaadettu, alakouluni on palannut maan tasolle ja kampus, jolla opiskelin, ei ole enää entisenlaisessa koulutuskäytössä, mutta kirjastoautonkuljettajani on yhä sama. En edes muista sen miehen nimeä, mutta jotenkin hän sai minut muistamaan, että palattuani nykyiseen kotikaupunkiini, olen kuitenkin palannut aika lähelle sitä, mistä olen tullut, juurilleni.

Helmet -lukuhaaste 2016, kohta 25: Kirja, jossa on yli 500 sivua
(Tämä kirja olisi sopinut hienosti myös kohtaan Kirja, jossa rakastutaan. Mietin asian kuitenkin varman päälle ja otin tehot irti kirjan paksuudesta.) Klikkaa tätä tekstiä, jos haluat lukea lisää haasteesta kokonaisuutena.

Kirjastoautosta on helppo löytää luettavaa, koska kaikki maailman teokset eivät sovi lyhyiden seinien hyllyille tyrkylle, ja siitäkin tilasta mikä on olemassa, lastenkirjat lohkaisevat leijonanosan. Aikuisille varatuille hyllyille on siis huolittu vain kirjoja, joita oikeasti lainataan. Sieltä minä löysin rouva Agathen rakkauden.

Vaikutti lupaavalta, kun takakannessa puhuttiin vanhanaikaisesta rakkaustarinasta. Olen usein huomannut, että vanhanaikaisuudessa on jotain aitoa, yksinkertaista arvokkuutta ja toisia kunnioittavaa. Enkä tälläkään kertaa ollut väärässä. :) Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteoksesta tuli maailmanmenestys ja Skotlannissa se valittiin vuoden 2008 parhaaksi kirjaksi. Kirja on rakkaustarina. Ja todellakin hyvin viehättävällä tavalla vanhanaikainen. (Haluan itsekin olla vanhanaikainen.)

Dot on hyvin sulkeutunut kaupunki ei juuri missään. Sen pormestari on Tibo Krovic, "hyvä pormestari Krovic" kuten kaupunkilaiset häntä kutsuivat.  Tibo on oikeudenmukainen ja lempeä periaatteen mies, joka on työlleen omistautunut ja jolla ei  ole perhettä tai ystäviä. Introvertti mies on rutiineihinsa piintynyt, mutta sisimmässään rakkautta ja hellyyttä kaipaava ja lapsenmielisin silmin maailmaa tarkkaileva. Hän on rakastunut palavasti ja peruuttamottomasti sihteeriinsä Rouva Agathe Stopakiin, joka on Tibon silmissä ihmeellinen pieniä pyöreitä varpaankärkiään myöten.

Agathe on naimisissa miehen kanssa, joka on jo aikaa sitten käytännössä hylännyt hänet sekä henkisesti että fyysisesti. Agathekin elää yksinäisessä pienessä elämänpiirissään urhoollista ja reipasta esittäen. Hänen sisäinen elämänsä on Tibon lailla voimakkaampi kuin ulkoinen elämä. Ystäviä hänellä ei juurikaan ole, vain hellä ja naisellinen sydän, joka haluaisi kovasti rakastaa ja pitää huolta. Agathella on myös toiveikas luonne, joka pyrkii löytämään ilon aiheita pienestäkin.

Tibo on Agathea kohtaan aina asiallinen ja ystävällinen, mutta ei tee pienintäkään elettä osoittaakseen tunteensa, koska ei voi eikä halua toimia omaa oikeudentajuaan vastaan. Tavasta, jolla Tibon ja Agathen varovaista ja hienotunteista rakkautta kuvataan tulee mieleen loistava ranskalainen romanttinen komedia Anonyymit romatikot, jota myös suosittelen. Se kuvaa kahden introvertin, toivottomasti ujon ja sielultaan kauniin ihmisen maailmoja järisyttävää rakkautta kerrassaan valloittavasti. Edellä mainittu kuvaus sopii täydellisesti myös Agatheen ja Tiboon. Toinen elokuva, jonka sisäiseen maailmaan painottuvassa rakastumisen kuvauksessa on jotain todella samanlaista kuin tässä kirjassa, on Amelie, elokuva, jota rakastan ja jonka olen katsonut jo neljästi.

"Sillä lailla Tibon ja Agathen asiat olivat - joka päivä pitkälti sitä samaa. Tavallista. He nousivat aamuisin ja ottivat raitiovaunun töihin kaupungin vastakkaisilta laidoilta. Agathe ahersi ja oli surullinen, koska maailmassa ei ollut ketään, joka olisi välittänyt hänestä ja halunnut häntä, kun taas oven takana, aivan seinän toisella puolen, hyvä Tibo Krovic oli onneton, koska koko maailmassa ei ollut mitään tai ketään, mitä hän halusi, ellei se ollut rouva Stopak.

He huijasivat toisiaan. He huijasivat toisiaan häissä, kun Agathe luuli, että Tibo oli vuodattanut tunteellisen kyyneleen, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Tibo oli nyyhkinyt turhautumisesta, koska hän halusi Agathen eikä voinut saada tätä. Ja Agathe huijasi Tiboa itkiessään kateudesta Katen mahassa kasvavan pulleroisen pienokaisen vuoksi, eikä Tibo tajunnut sitä. He huijasivat toinen toistaan joka päivä tuhansin tavoin, kumpikaan ei rohjenneut myöntää puutettaan, kumpikaan ei rohjennut puhua tuskastaan, kumpikin oli haluton tunnustamaan totuuden elämästään. Melkein, melkein he huijasivat itseäänkin. 

Ja kuitenkin he lohduttivat toinen toistaan. Agathe uhkean hilpeällä kauneudellaan - hän ei voinut olla muuta kuin kaunis - ja Tibo ystävällisyydellään. Tibo ei voinut olla muuta kuin ystävällinen. He lämmittivät toisiaan noilla pikku lahjoilla - ystävällisyydellä ja kauneudella. Ne olivat kallisarvoisia. Niistä on aina puutetta.

... Ja yksinään suuressa talossa sinisten laattojen peittämän polun päässä kaupungin toisella laidalla promestari Krovic kuuli Agathen, käänsi kylkeä sängyssään tikatun päiväpeitteen alla, jonka hänen äitinsä oli tehnyt, kun hän oli ollut poikanen, veti peiton korvilleen ja sanoi puoliunessa: - Hyvää yötä, rouva Stopak. Jumalan siunausta ja varjelusta. Näetkös, kuinka he huolehtivat toisistaan?" 

 Eräänä päivänä hyvän pormestari Krovicin ja rouva Agathen suhteessa tapahtuu kuitenkin käänne. Rouva Agathe on tavalliseen tapaansa syömässä eväitään Raatihuoneen torilla suihkulähteen reunalla ja Tibo on tavalliseen tapaansa seuraamassa häntä raatihuoneen kattoikkunasta, kun Agathe vahingossa tönäisee sinisen emaloidun eväsrasiansa suihkulähteeseen ja aika pysähtyy hetkeksi, kun Tibo ryntää hänen avukseen.

Muutos Agathen ja Tibon suhteessa on radikaali, vaikkei se olekaan radikaali. Agathe ei esimerkiksi muuta pois herra Stopakin luota, eivätkä rakastavaiset edes suutele. Tibo ja Agathe kuitenkin alkavat puhua toisilleen, haaveilla yhdessä ja nauraa yhdessä. Tätä uutta surumielisyyden keskelle raivattua tilaa, rakastumasta, sielun kevättä, kuvataan kauniisti.

Kautta kirjan Nicollin kirjoitustyyli on osittain surrealistinen, välillä lähes runomainen tai unenomainen. Kirjassa on jotain hyvin pysähtynyttä ja levollista, joka korostaa pinnan alla tapahtuvaa kuplintaa. Henkilöhahmojen määrä ei ole suuren suuri, mutta kertomukseen osaa ottavat henkilöt ovat sitäkin mystisempiä ja karikatyyrimaisempia. Tapahtumia ei ole tuhkatiheään. Tilaa saavat mielikuvitus, ajatukset ja tunteet.

Ja lopussa lukija yllättyy. Mieheni havahtui kirjoituspuuhistaan siihen kun nauraa pärskin makuuhuoneessa. Olin lukijana ällikällä lyöty.
Kirjan taianomaisuudestakin tavoitin kuitenkin realistisen säikeen. Surrealistisissa käänteissä oli aina jotain, jonka pystyin hyvvin ymmärtämään samaan tapaan kuin pystyn tavoittamaan runoja lukemalla jotain tärkeää, josta on muuten vaikea saada otetta. Minusta kirja kuvasi esimerkiksi hienosti itsepetosta.

Pohjimmiltamme olemme usein hyvin surrealistisia ja tämän maailman lainalaisuuksista vapaita. Ainakin minä. Sydämen silmät näkevät todellisuudesta sen ulottuvuuden, jota ulkopuolinen ohikulkija ei voi helposti huomata.

Suosittelen tutustumista lempeään pormestariin ja tämän sihteeriin. Mitä tuttavuuksia sinä minulle suosittelisit? Kaikki kommentit ovat pieniä lahjoja, mutta lahjoja ei tietenkään saa antaa pakosta. :)

Spotlight

Iloksemme Roosa sai reilu viikko sitten päiväkodista vesirokkotartunnan ja sairasti sen pois alta nyt eikä isompana (kuumetta oli vain parina päivänä ja muuten potilas liehui ympäriinsä yhtä virkeänä kuin aina). Mummi Espoosta saapui hänen seuralaisekseen ja tämä mahdollisti minulle ja Ilkalle tiettyjä huveja kahdestaan. Lempiravintoloihimme kuuluu Kuopion nepalilainen ravintola Mount Sherpa. Käymme siellä usein Roosan kanssa, joka tilaa aina Chicken kormaa. Nyt tämä tilaus jäi tekemättä ja saimme tuijottaa toisiamme kaikessa rauhassa silmiin. No, oikeastaan ainut ero normaaliin perheruokailuun on kahdestaan aterioidessa tietysti se, että puheenaiheet voivat olla mitä vain.

Toisena arki-iltana menimme kahdestaan myös leffaan ja tämä on varsinainen aihe tälle postaukselle. Finnkinon helmikuun leffa Spotlight vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka aihe olikin raskas eli katolisen kirkon pappien lapsiin kohdistuvat laajamittaiset hyväksikäytöt. Tositapahtumiin perustuva elokuva ei tällä synnillä mitenkään mässäillyt tai visualisoinnut itse tapahtumia, vaan aihetta kuvattiin tutkivien journalistien näkökulmasta. Rikos, joka oli salattu tarkasti ja systemaattisesti suuren organisaation ylemmilta portailta asti, joutuikin yht´äkkiä valokeilaan, kun toimittajat tekivät tuhansien uhrien tilanteen näkyväksi. Elokuvan tunnelma oli jännittävä, vaikka juonen pääpiirteet olivatkin ennalta-arvattavia.

Seuraavassa finnkinon esittelyteksti:

”Spotlight, jonka pääosissa nähdään Michael Keaton, Mark Ruffalo, Rachel McAdams, Liev Schrieber, Brian D’Arcy James ja Stanley Tucci, kertoo kiintoisan tositarinan Pulitzerilla palkitusta Boston Globe -lehden tutkimuksesta, joka järisytti koko Bostonia ja syöksi kriisiin yhden maailman vanhimmista ja luotetuimmista instituutioista. Kun sanomalehden peräänantamaton reportteritiimi “Spotlight” alkaa tutkia katoliseen kirkkoon kohdistuvia ahdisteluväitteitä, heidän onnistuu pitkällisen tutkimuksen päätteeksi tuoda päivänvaloon vuosikymmeniä jatkunut salailu, johon ovat sekaantuneet ylintä johtoaan myöten niin Bostonin uskonnolliset yhteisöt, lakimiespiirit kuin virkamieskunta. Löydöt tulevat käynnistäneeksi oikean paljastusten sarjan ympäri maailmaa. Tässä trillerissään Oscar-ehdokkuudella palkittu ohjaaja Tom McCarthy johdattaa katsojat yhden meidän päiviemme merkittävimmän rikostutkimuksen jäljille.

Kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draama, ohjaus, käsikirjoitus) ja kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, miessivuosa, leikkaus ja sovitettu käsikirjoitus)!”

Spotlight -tiimi
Kuva: www.telegraph.co.uk

Elokuvan aihe kosketti tietysti ennenkaikkea siksi, että olen äiti ja pienten lapsen opettaja. Tiedän, miten lapsi luottaa esikuvanaan pitämiin ihmisiin ja ihailee heitä. Tätä luottamusta ei kenenkään pitäisi ikinä käyttää väärin! Lapsi ei pysty vielä suojelemaan itseään, vaan on täysin meidän aikuisten armoilla. Itse asiassa elokuvan aihe tuntui alussa niin puistattavalta, että mietin pystynkö menemään elokuviin ollenkaan. Luettuani arvioita, muutin kuitenkin mieleni.

Minun ei ole koskaan onneksi tarvinnut olla tekemisissä läheskään näin suurien ongelmien kanssa kuin tässä elokuvassa esitetyt ovat. Katolisen kirkon vaatimus pappien elämisestä selibaatissa, tekee seksuaalisuuden toteutumisesta avioliitossa papeille kielletyn hedelmän ja on varmaan omiaan pahentamaan tätä ongelmaa, joskaan ei anna tekosyytä oikeuttaa tällaisia tekoja. 

Olen silti ehtinyt kokea vääränlaistakin hengellistä johtamista mm. manipulointia ja uhkailua, joka verhotaan jonkinlaiseen hengellisyyteen ja yritetään perustella Raamatulla. Tämänkään taustan takia en voinut katsoa elokuvaa kuivin silmin. Ajattelin kristittyjen hyvyydestä hyvinkin naiivisti vielä parikymppisenä. Lisääntyvät elämänkokemukset alkoivat opettaa minulle, että monen kristityn hurskaankin ulkokuoren alta löytyy toinen todellisuus.  Aloin huomata myös itseni kanssa kamppaillessani, että kasvuni kristittynä on kovin takkuilevaa ja että palaan samojen syntien pariin aina uudestaan. ”Niinkuin koira joka palaa oksennukselleen, on tyhmä joka uusii tyhmyytensä.” (San.26:11) Juuri tällainen tyhmyri sain itsekin joissain asioissa huomata olevani. Ja vaikka Jeesuken armo yltää tällaisen tyhmyydenkin ylle (kun myönnämme tarvitsevamme sitä ja muutosta elämäämme),  on hänen tahtonsa kuitenkin Raamatun mukaan se, että voisimme häntä katselemalla (=hänen kanssaan aikaa viettäen) muuttua enemmän hänen kaltaisekseen ja tuottaa hyvää hedelmää.

Jeesuksen seuraajiksi itsensä nimeävät eivät aina ole Jeesuksen seuraajia, eivätkä toimi hänen tahtonsa mukaan. Mitä tiukemmin pyhää ulkokuorta vaalitaan, sen suurempi lemu voi sydämen kammioista nousta, kun niiden salvat lipeävät paikoiltaan. Sillä, joka käyttää suurta hengellistä valtaa toimien esimerkiksi muiden johtajana, on sitä suurempi vastuu teoistaan, jotka vaikuttavat lukemattomiin ihmisiin.  Olisi tärkeää, että johtajalla olisi johtajia, jotka pystyvät yhdessä auttamaan ja puuttumaan asioihin jämäkästi ja rakkaudellisesti, kun joku kaatuu matkalla. Valta korruptoi. Hengellinen valta voi tehdä niin myös. Hengellisyydestä voi tulla kuin roolivaate, jonka päälleen kiskomalla saa yhteisön arvostusta, mainetta, kunnioitusta ja vaikutusvaltaa. Tunnistan tämän houkutuksen omassa sisimmässäni. Olisi kiva näyttää vain siloinen puoli itsestään ja sanoa sanoja, joilla tietää saavansa toiset puolelleen. 

Yksi elokuvan surullisimpia kohtauksia oli mielestäni parin toimittajan rankan työpäivän jälkeen keskenään käymä keskustelu. Mark Ruffalon esittämä toimittaja kertasi työkaverinsa kanssa järkyttäviä asioita, joita heille oli katolisen kirkon toiminnasta paljastunut ja murtui niitä ajatellessaan täysin: ”Mietin, että olisin voinut joskus palata (kirkkoon)”, hän itkee. Ajatus siitä, että kirkosta voisi löytyä toivon ja rakkauden näkökulma elämään oli murentunut.

Tiedän, että moni vetää yhtäläisyysmerkit Jumalan ja hänen ominaan esiintyvien välille. Kun pettyy kristittyihin, pettyy usein myös Jumalaan. Uskominen saattaa alkaa vaikuttaa kokonaan turhalta. Mielestäni on huono uskomisen tai uskomatta jättämisen argumentti seurata satunnaisten ihmisten elämää. Heidän suhdettaan Kristukseen ei tiedä tai tunnista kukaan muu kuin Kristus itse, eivät välttämättä he itsekään. 

Olen nähnyt sen, miten Jeesuksen lähellä eläminen muuttaa ihmistä, saa aikaan kasvua ja kaikenlaista hyvää hedelmää. Ihminen pysyy kuitenkin maanpäällisen vaelluksensa loppuun asti vain ihmisenä. Hänellä on vapaus lähteä toimimaan oman tahtonsa mukaan ja tehdä valintoja, joilla on kauaskantoisia huonoja seurauksia. Kaikissa ihmisyhteisöissä toimivat ihmiset tuottavat pettymyksiä, me itsekin teemme niin. Jumalaankin voi pettyä. Olen ollut hänelle hyvin kiukuissani, mutta saanut kuitenkin huomata sen, että hänen huolenpitonsa ja rakkautensa yltää pettymystentunteitteni yli. Hän hallitsee elämäni yksityiskohdat huomattavasti paremmin kuin minä itse teen ja voi käyttää vaikeita aikoja saadakseen elämässämme aikaan jotain todella hyvää ja kestävää.

Hengellisiä yhteisöjä pitää voida tarkastella kriittisesti. Se on eri asia kuin kovuus, rakkaudettomuus, jatkuva vikojen etsiminen ja negatiivisuuden ja epäuskon kierteeseen astuminen.

Katolinen kirkko päätti vaieta hyväksikäytöstä, koska pelkäsi skandaalin julkisuuteen tulon vaikutuksia kirkkoon. Ajateltiin, että kaikki se hyvä mitä kirkko ihmisten keskuudessa voi tehdä on vaarassa, jos totuus pedofiilipapeista selviää. Hyväksikäytön sallijasta tulee lopulta kuitenkin itse osa ongelmaa, hyväksikäyttäjä. Huolenpitoon ja rakkaudelliseen lähimmäisyyteen liittyvät aina rajat. 

Hengellinen organisaatio, jonka päätehtäväksi tulee suojella omaa säilymistään on minun mielestäni kadottanut näkynsä ja tarkoituksensa. Kun oikea suunta katoaa, on helppoa mennä harhaan. Rohkeus tuoda epäkohtia esiin loppuu ja suola käy mauttomaksi. Synnit, jotka painetaan villaisella, muuttuvat helposti yleisesti hyväksytyiksi.

Joskus olen törmännyt ajatukseen siitä, että Jumalan mittaamattoman armon nimissä meidän vain pitää antamaa toisillemme kaikki anteeksi ja sen jälkeen unohtaa. En ajattele lainkaan niin, että anteeksiantaminen on unohtamista ja samalla kaikkien koettuun liittyvien tunteiden ja vaikutusten kieltämistä. Anteeksiantamiseen ja kirkon hyviin töihin vedoten katolinen kirkko sai monet hyväksikäytön kohteena olleet perheet vaikenemaan elokuvassa. Anteeksiantaminen vapauttaa lopulta kyllä meidät itsemme katkeruuden kierteestä, mutta Jeesuskaan ei pelännyt tuoda julkisesti esiin niitä Jumalasta erottavia asioita, joiden oli ihmisten elämässä muututtava. Anteeksipyytämiseen ja katumiseen liittyy myös aina vilpitön halu muutokseen ja siihen, että on valmis hyvittämään tekonsa. Kun joudumme ottamaan vastuuta tekojemme seurauksista, meillä on mahdollisuus päästä niistä todella irti. 

Boston Globe -lehden uusi ja rohkea juutalaispäätoimittaja totesi elokuvassa osuvasti:

”Kaikki me harhailemme pimeässä. Kun valokeila osuu meihin ja kaikki tulee näkyviin, meille kaikille riittää osamme syyllisyydestä.”

Uskon siihen, että näin tosiaan on ja kaikki me jossakin vaiheessa me joudumme valokeilan alle. On armoa, jos pääsemme sinne hyvissä ajoin ja etenkin, jos olemme valmiita kohtaamaan sisällämme olevan pimeyden. Vain valoon tulemalla voimme parantua ja jätteiden lemu voi alkaa muuttua Kristuksen tuoksuksi.

" Eihän meidän ylipappimme ole sellainen, ettei hän voi sääliä meidän heikkouksiamme, sillä hän on ollut kaikessa kiusattu samalla tavoin kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme siis rohkeasti arvmon valtaistuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan." (Heb.4:15-16)

Menemme tänään Roosan kanssa katsomaan elokuviin Risto Räppääjän ja Yöhaukan. Luulenpa, että se ei herätä minussa tällaista ajatusten tulvaa :). 

Oletko katsonut tämän leffan ja mitä siitä ajattelit? Olisi kiva kuulla myös mikä elokuva kosketti sinua? Mitä elokuvaa/tv-sarjaa suosittelisit katsottavaksi? Mitä ajatuksia tämä postaus herätti? 

MISTÄ AIHEISTA TOIVOISIT MINUN KIRJOITTAVAN BLOGIIN? Luulen, että hyötyisin kirjoittajana kovasti siitä, että saisin kirjoittamishaasteita.