Taivaslaulu

(Kirjoitettu alunperin toiseen blogiin 19.12.2013)

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu sisältää yhden kertomuksen kuusenhakumatkasta (isä haluaa lähteä hakemaan kuusta metsästä yksin, mutta saakin seurakseen kolme aamuvirkkua lastaan), mutta muuten se ei ole mikään joulukirja. Silti haluan nostaa sen yhden joulukalenterin luukkuni sisällöksi. Luulen, että yllättävän moni saa tänä jouluna joululahjaksi tarinan vanhoillislestadiolaisen nuorenparin elämästä jatkuvien lasten syntymien kurimuksessa. Vuoden aikana kirjasta on nimittäin otettu jo kolme painosta ja se on ollut useiden kirjastojen varatuin kirja (Oulussa on yli tuhannen lainaajan jonot). Itsekin jouduin odottamaan kirjan hyppysiini saamista malttamattomana pari kuukautta. Äskettäin kirja valittiin myös vuoden kristilliseksi kirjaksi. 

Odottaminen totisesti kannatti. Kirja oli monella tapaa hyvin puhutteleva ja sain vuodattaa itsestäni ulos paljon kyyneleitä ja kipuakin sitä lukiessani, vaikka minulla tai suvullani ei vanhoillislestadiolaista taustaa olekaan. Toisaalta sain kirjaa lukiessani myös nauraa usein joko hämmennyksestä tai liikutuksesta. Blogit pursuavat arvosteluja ja mielipiteitä kirjasta. Jos kirjan esiin nostamat aiheet kiinnostavat yhtään, kannattaa tutustua niihin ja myös niiden herättämään keskusteluun. Etenkin jotkut vanhoillislestadiolaisten itsensä kirjoittamat arviot ovat mielenkiintoisia ja hyvin koskettavia.

Minussa kirja herätti niin paljon, niin henkilökohtaisia tunteita, muistoja, tuskaakin, että mietin kauan kirjoitanko siitä mitään tänne. Tulin sitten kuitenkin siihen tulokseen, että romaani on sen arvoinen, että edes jollain tavalla mainitsen sen ja suosittelen sitä täällä. Jotta pitäisin tämän postauksen jotenkin kasassa ja napakampana, esitän itselleni kysymyksiä kirjaan liittyen ja pyrin vastaamaan niihin lähtemättä liikaa rönsyilemään ja sitaatteja (jos jotain silti) lainaamaan. Tunnistan sellaisen riskin tämän kirjan suhteen. Liimailin romaanin sivuille lukuisia pieniä lippulappusia kirjaa lukiessani ajatellen, että tästä minun pitää kirjoittaa tai tähän minun pitää vielä palata.

Mistä kirja kertoo?

Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisten Viljan ja Aleksin rakkaustarinan hyvin kauniilla tavalla kuvaten asioita molempien, sekä myös lasten näkökulmasta. Naimisiin mennessään päähenkilöt varautuvat ottamaan vastaan kaikki ne lapset, jotka Jumala heidän kasvatettavakseen antaa. Tämän he tekevät luottaen Raamatun sanaan ja äitiseurakunnan (josta käytetään nimeä äiti Saara) opetukseen siitä, että "niinkuin päiväs, niin on voimaskin oleva". Vilja on kuitenkin niitä naisia, jotka tulevat raskaaksi hyvin helposti. Kun lapsia syntyy jatkuvasti lisää, Viljan mielenterveys alkaa horjua ja hän kokee kadottavansa itsensä suorittaessaan velvollisuuttaan Jumalalle. Aleksi seuraa tilannetta huolestuneena ja pohtii samalla blogikirjoitusten muodossa omaa suhtautumistaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, ehkäisykieltoon, hoitokokouksiin jne. Lopulta hän päättää, että jo olemassa olevat lapset ja perheen hyvinvointi ovat tärkeämpiä kuin liikkeen oppien orjallinen noudattaminen ja ottaa vastuun tilanteesta.

Miksi kirja kiinnosti?

Olen itse saanut vahvan ja monella tapaa hyvin autoritäärisen hengellisen kasvatuksen lapsena ja nuorena. Ja vaikka se monelta osin poikkeaa siitä hengellisestä perinnöstä, joihin vanhoillislestadiolaiset lapset kasvatetaan, on siinä paljon myös yhtymäkohtia kirjassa kuvattuun. Etenkin ulkopuolisuuden tunne muihin ikätovereihin nähden oli hyvinkin tuttua. Koin olevani hyvässä mielessä perheeni vakaumuksen takia erilainen kuin muut, mutta toisaalta ahdisti joutua silmätikuksi. Vanhempieni kasvatusmetodit ovat vuosien varrella heidän oman kasvunsa myötä pehmentyneet monella tapaa, mutta perheen vanhimmaisena minulle on kerrottu hyvinkin tarkkaan mikä on syntiä ja mikä ei esimerkiksi kaunistautumisen ja viihteen suhteen. Lisäksi olen joutunut eräänlaiseen lahkoon kuulumisen myötä (parikymppisenä noin pari vuotta) ikävällä tavalla kosketuksiin sellaisen hengellisen vallankäytön kanssa, josta toipuminen on viennyt aikansa. Ihmiset voivat keskeneräisyydessään niin kovin monilla tavoin tehdä Jumalasta jotain jota hän ei ole, esimerkiksi kainalosauvan omille päämäärilleen. Sananmukaisesti voidaan ottaa itselle valta sitoa syntejä ja päästää syntejä. Tällöin Jeesuksen armosta tulee helposti jotain, jonka voi omistaa kohdalleen vain silloin, jos saa siihen luvan tosiuskovilta. Kaikki edellämainitut ovat teemoja, jotka esiintyvät Taivaslaulu-kirjassa.

Olin lukenut kirjasta arvioita, sekä kuullut Pauliina Rauhalan tv- ja radiohaastattelut. Näiden pohjalta oli selvää, että halusin lukea kirjan. Lisäksi olen ollut vuosien varrella eri elämäntilanteissa tekemisissä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja tuntenut aina kiinnostusta heidän elämäntapaansa ja sen syitä kohtaan. Minua on kiinnostanut tietää, mitä he itse ajattelevat omista opeistaan, miten niitä kyseenalaistetaan (sillä kyseenalaistamista on jokaisessa ajattelevassa mielessä kaikissa yhteisöissä) ja mikä saa heidät pysymään liikkeen piirissä. Myös liikkeen opettama näkemys siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset ovat ainoita pelastuvia tosiuskovia on ollut minusta kiinnostava.

Joskus olen yrittänyt lämmitellä keskustelua liikkeeseen kuuluvien kanssa näistä aiheista. Keskustelukumppanit eivät ole olleet innokkaita ja jutut ovat tyrehtyneet alkuunsa. Kirja avasi minulle tien liikkeen parissa kasvaneen näkökulmaan aiheesta. Näkökulmaan, joka kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta pysyi hyvin kunnioittavana ja arvostavana omaa hengellistä perintöä ja sen kallisarvoista merkitystä kohtaan. Me ihmiset emme ilmeisesti omasta lakihenkisyydestämme, epäuskoisuudestamme, itseriittoisuudestamme ja mustavalkoisuudestamme (mitä näitä puutteita meissä nyt onkaan vielä lisäksi) huolimatta pysty tuhoamaan sitä tuoretta ja hyvää, Jumalan sanan muuttavaa voimaa. Se sitkeä verso jää elämään kaiken hämmennyksen ja kärsimyksenkin keskelle ja vetää meitä yhteyteen Jumalan kanssa. Tässä yhteydessä voi sitten oikeasti löytyä se, että Jumala on rakkaus ja että hän oikeasti välittää minusta ja minun parhaastani. Ja että elämä Jumalan johdatuksessa on ennen muuta iloa ja huojennusta tuova asia.

Kerroit, että vuodatit kirjaa lukiessasi paljon kyyneleitä. Mikä kirjassa kosketti?

Minun kärsimykseni elämässä ei todellakaan liity liian tiheään lasten saamiseen, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirjaa lukiessani itkin varmasti myös sitä, miten epäreilua kaikki välillä onkaan. Jotkut saavat lapsia, vaikka taakka käy heille liian raskaaksi tai heillä ei ole valmiuksia pitää lapsista huolta. Jotkut eivät saa lapsia, vaikka kovasti niitä kaipaisivat.
"Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämään yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta. Minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa. Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani polttelevat uudet pienet jalkaterät."

Itkin myös sitä ahtautta mikä meissä uskovissa helposti on. Kuinka helposti tuomitsemme toisemme, minä siinä missä muutkin. Kuinka väärien silmälasien kautta usein katsomme Jumalaa ja teemme hänestä johtopäätöksiä hänen omiensa toiminnan perusteella. Itkin inhimillisten tunteiden kirjoa, toivoa, pelkoa, surua, voimattomuutta, epäilystä ja uskon haurautta. Tätä kaikkea materiaalia, mitä tuottaa halu toimia Jumalan silmissä oikein ja pelastua yhdistettynä sen konkreettisen kokemuksen puutteeseen, että Jumalan rakkaus ja hyvä tahto oikeasti kohdistuu minuun. Myös sanahelinä itketti. Miten helposti sitä suoltaakaan suustaan latteuksia Jumalasta toista auttaakseen sen sijaan, että oikeasti kuuntelisi, oikeasti rukoilisi, oikeasti yrittäisi ymmärtää ja myöntäisi sen, että moni asia tuntuu jäävän vaille vastauksia.

Kirjan tarina oli kokonaisuudessaan koskettava. Henkilöihin, heidän tunteisiinsa ja toiveisiinsa, täyttymättömiin tarpeisiinsa ja hengelliseen viitekehykseensä samaistui helposti. Kun itsekin on tottunut kuulemaan hengellistä "kaanaan kieltä" pienestä pitäen, eivät kirjan lukuisat lainaukset Raamatusta, Siionin virsistä tai saarnakielestä tuntuneet myöskään vierailta, vaan päinvastoin toivat mieleen muistoja. Eivät suviseuroista, vaan konfferensseistä. Eivät Siionin Virsistä, vaan Hengellisen laulukirjan lauluista. Saarnanuotit ovat seurakunnissa erilaisia, mutta niihin liittyy sama  hyvä pyrkimys olla johtamassa ihmisiä Kristuksen yhteyteen huolimatta siitä, että toteutuksessa saattaa usein kuulua se "astian maku".

Mikä kirjassa puolestaan nauratti sinua?

Alla ote, jota lukiessa en ihan tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Enimmäkseen sitten nauroin. :) Kyllä sitä muuttumatonta Jumalan sanaakin voidaan lukea ja tulkita niin moni eri tavoin eri piireissä Varmasti tämäkin tulkinta on aikanaan vilpittömin mielin tehty ja oikeaksi koettu.

"Sakarjan näyssä neljät hevosvaunut lähtivät viemään Jumalan sanaa pyhältä maalta eri ilmansuuntiin. Ensimmäisten vaunujen edessä seisoivat punaruskeat hevoset, toisten mustat, kolmansien valkeat ja neljänsien täplikkäät. Ne ovat neljä taivaan tuulta, jotka kuljeksivat ympäri maata, kertoi enkeli. Katso, ne jotka pohjaan menevät, antavat minun henkeni levätä pohjan maalla!"

"Joidenkin saarnamiesten puheissa pohjan maa oli Pohjanmaa, suunnilleen Ylivieskan, Kalajoen tai Oulun kohdalla. Valkoinen valjakko merkitsi elävää uskoa. Se oli vuosisatojen ja -tuhansien aikana kiertänyt koko maailman ja saapunut aikojen lupulla Pohjanmaalle, jossa oli erityinen etsikkoaika. 
  Aleksi oli ahminut hevosista ja vaunuista joka sanan. Hän, tavallinen pieni poika, hintelät jalat ja paikat samettihousujen polvissa, oli Jumalan valittu ja osa suurta kertomusta. Niin kuin äiti, isä, veljet, sukulaiset ja koko Suomen siioni. Se kerrottiin Raamatussa kirjain kirjaimelta. Israelin kanssa Pohjanmaalla. Kuka tahansa saattoi sen sieltä tarkistaa, nekin nimikristityt ja armonvarkaat, jotka yrittivät Raamattua mieleisekseen oikoa ja vääristellä. Kaikki kansat olivat saaneet mahdollisuutensa. Vain Pohjanmaan kansa oli uskollinen."

Mitä sanoisit runolliseksi kuvatun kirjan kielestä?

Kirjan kieli oli aivan ihanaa. Turhaan ei sitä olla rinnastettu Korkeaan veisuun (lisäksi kirja sisälsi siitä paljon otteita). Tekstin tyylit vaihtelivat jonkin verran. Sinne tänne kirjaa oli siroteltu otteita Aleksin pitämästä vanhoillislestadiolaisuutta kriittisesti tarkastelevasta blogista, jonka kieli oli hyvin asiallista ja sisälsi paljon hyvää pohdintaa. Tässä esimerkki: "Haluan rohkaista uskomiseen. Uskon kipukohtia tutkivan ihmisen ei tarvitse ottaa vastaan kumpaakaan niistä vaihtoehdoista, jotka hänelle tarjotaan: unohda kaikki tai lähde epäuskon tielle. Omia hengellisiä kysymyksiä ja omaatuntoa kannattaa arvostaa, vaikka ympäristö ne kieltäisikin. Jumalan armo ja rakkaus ulottuvat kauas, jos ihminen on kysymyksissään vilpitön. Kun ahdistusta ei tarvitse salata, uskonelämä voi muuttua paremmaksi."

Välillä tekstissä kuvattiin lestadiolaisten suhdetta niihin, jotka eivät ole uskomassa, lasten leikkien näkökulmasta. Näissä pätkissä lestadiolaistytöt leikkivät bratzeilla, barbeilla, nukeilla ja Molla-Maijoilla. Jokainen erilainen nukketyyppi edustaa erilaista arvomaailmaa. "Barbit tulis myös (taas uuden vauvan saaneen Mollan kotiin). Isabellalla olis yks tyttö, jolla olis vaaleenpunanen prinsessamekko ja kolmirengasvaunut, ja Amanda oottas toista lasta, ja se olis jättäny ekan mummille yökylään. Ne olis vieläki tosi kauniita ja laihoja, paitsi Amandalla olis mahan kohalla pieni pallo, ja niillä olis vieläkin korkkarit ja tiukat farkut ja isot tukat. Ne tervehtis mollamaijoja ja nukkeja vähän ujosti, ku ne ei olis ennen niitten kans paljo puhunu, ja sitte ne kattos Alman kotia ja miettis, että vähän vanhanaikanen on ja monivärinen ja nahkasohvat puuttuu ja kristallikruunu.
  Nuket olis tuonu Alman vavalle lahjaksi nallebodyn ja barbit tois hopeisen vauvakaulakorun.... Ne laulais yhessä Ystävä sää lapsien, ja Molla Maijojen äänet helkkys onnellisena ja barbit ja nuket laulais arasti.
  Nukkejen pitäs lähteä kotiin ennen muita, ku ne ei pärjäis lasten kans enää, ja matkalla ne miettis, että kyllä elämä olis helpompaa, jos ne olis yhtä kauniita kun barbit ja yhtä iloisia kuin mollat."

Tässä vielä esimerkki siitä runollisemmasta annista. "Itken sunnuntaisten nettiseurojen saarnaa, joka on pakko kuunnella aamuyöllä kuulokkeilla uudestaan. Siinä nainen kuvattiin lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin. Hän tuntee olonsa hyvin heikoksi ja mitättömäksi. Mutta samalla hän ymmärtää, että Jumalan tarkoitus on varjella häntä kasvamasta liian suureksi ja vahvaksi. Pienen paikalla on turvallista.
   Kun mietin Jumalaa, joka kampeaa lentoon lähteviä lintuemoja pesänreunalta pesänpohjalle piipertämään, käytön puutteessa surkastuneita pikkulinnunsiipiä alkaa kutittaa selkäpuolelta. Minun on vaikea istua aloillani. Nokastani kuuluu huuto kuin autontorvi. Silmiin syttyvät hätävilkut. Suhkuava kyynelneste jäätyy tuulilasille. Siipisulat kohisevat selässä ja on avattava turvavyö, jotta ne mahtuisivat kasvamaan. Leveiksi ja kantaviksi, tuulta ja pyryä pelkäämättömiksi."

Kenelle suosittelisit kirjaa?

Minusta kirja on lukemisen arvoinen kenelle tahansa ja useimmille myös varmasti maailmankuvaa avartava. Oman tien löytäminen, opitun kyseenalaistaminen, totuuden etsiminen, naisen oikeus oman kehon hallintaan, rakkaustarina, vanhoillislestadiolainen arvomaailma, hengellinen vallankäyttö, tasa-arvo, hengelliset kamppailut, valinnanvapaus, usko, arvojen ja perinteiden siirtäminen, lapsiperheen elämä, ne ovat kaikki minun mielestäni kirjan teemoja joitakin mainitakseni.

Ja vuoret kaikuvat

(Tehty alunperin toiseen blogiin 6.5.2014)

"Kaikki tiesivät, että jos hirviö koputtaisi heidän kattoaan, heidän pitäisi antaa sille yksi lapsista. Hirviö heittäisi lapsen säkkiinsä, nostaisi säkin olalleen ja lähtisi matkoihinsa. Kukaan ei näkisi lapsiraukkaa enää koskaan. Jos perhe kieltäytyisi antamasta yhtä lapsista, hirviö veisi heidät kaikki."

Tämä on asetelma, josta afganistanilais-amerikkalaisen kirjailijan Khaleid Hosseinin uusin romaani Ja vuoret kaikuvat lähtee liikkeelle. Tarinaa kertoo isä pienessä köyhässä Shadbaghin (kuvitteellisessa) kylässä iltasaduksi lapsilleen Abdullahille ja Parille. Seuraavana päivänä Abdullahin ja Parin elämä mullistuu peruuttamattomasti heidän joutuessa eroon toisistaan, kun isä antaa pienen Pari-tyttärensä Kabuliin rikkaalle lapsettomalle pariskunnalle. Tämä seikka kuitenkin murtaa sekä isän, että Abdullahin sydämen. Abdullah on ollut Parille paljon enemmän kuin veli, sillä hän on käytännössä kasvattanut tytön heidän yhteisen äitinsä kuoltua.

Tämän jälkeen romaani etenee tekemällä lukijalle tutuksi suuren joukon erilaisia ihmisiä mielenkiintoisine elämänkohtaloineen ja merkittävine valintatilanteineen. Kaikkien heidän elämänsä sivuaa enemmän tai vähemmän kirjan päätarinaa Parista ja Abdullahista, mutta samaan aikaan tarinat ovat itsenäisiä, melkein kuin novelleja romaanin sisällä. Taitava kirjailija tutustuttaa elävän ja yksityiskohtiin pureutuvan kerrontansa avulla lukijansa nopeasti henkilöittensä heikkouksiin ja heissä asuvaan voimaan ja kasvun mahdollisuuteen. Aloin lukiessani tuntea myötätuntoa kaikkia pienten tarinoiden päärooleissa olleita ihmisiä kohtaan. Vaikka heidän elämänsä ja olosuhteensa olivat hyvin erilaisia kuin omani, heidän heikkouksiinsa, pelkoihinsa ja toiveisiinsa oli helppo samaistua.

Kun mietin mikä hyvin erillisiltäkin vaikuttavia henkilöitä yhdistää, löysin mielestäni kaksi sidosteemaa. Niitä ovat vanhemmuus ja valintojen merkitys. Jokainen joutuu tekemään elämässään paljon isoja valintoja. Niitä ei voi paeta. Myös passiivisuus ja toisen ohjattavaksi antautuminen on merkittävä valinta. Valinnat jättävät leimansa elämäämme riippumatta siitä millaiset lähtökohtamme ovat. Valinnoilla ei ole aina pelkästään hyviä ja/tai huonoja seurauksia. Yleensä seuraukset ovat molempia. Kipuakaan ei koskaan voi valita pois. Ihmisen elämään nyt vain sisältyy kipua, jonka kohtaamme valintojemme seurauksena ja niistä riippumatta muodossa tai toisessa, repivänä ja jäytävänä. Sen jälkeen joudumme uuden valinnan eteen. Mitä teemme kipumme kanssa?

Kirja alkaakin mustan ja valkoisen välillä olevia harmaan sävyjä kuvaavalla sitaatilla persialaisen runoilijan Rumin runosta 1200 -luvulta:

"Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty. Tapaan sinut siellä."

Toinen kirjan isoista teemoista oli minun mielestäni vanhemmuus, vaikkei sitä varsinaisesti pyritty lukijalle alleviivaamaan. Lähes kaikissa kirjan tarinoissa kuvattiin vivahteikkaasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta ja vanhemman elinikäistä vaikutusta lapsen elämään. Se millaista vanhemmuutta olemme kasvattajiltamme saaneet kulkee mukanamme tavalla tai toisella aina. Se on kuolemaan asti kestävä taakka, voimavara tai elämäntarinan puuttuva palanen. Jokaisella on mahdollisuus tarkastella sitä vanhemmuutta, jonka on oppinut tuntemaan ja valita suhtautumistapansa siihen. Voi suostua passiivisen vastaanottajan rooliin tai uhriksi. Voi paeta ja sanoutua irti. Voi lähteä myös kasvun tielle, joka on kohtaamisen, vuoropuhelun ja ymmärtämisen tie tai vähintään anteeksiantamisen tie. Omista vanhemmistaan erilliseksi ja itsenäisiä päätöksiä tekeväksi aikuiseksi kasvaminen on usein hidas prosessi. Provosoidumme, pakenemme ja haemme turvaa niin helposti. Tästä kaikesta kirja tarinoineen sisälsi kiehtovia esimerkkejä.

Olen lukenut Khaleid Hosseinilta aiemmin kirjan Tuhat Loistavaa aurinkoa, jonka lukeminen oli samaan aikaan hyvin kyyneleinen ja surullinen, mutta toisaalta kaunis kokemus. Suosittelen tätäkin kirjaa jokaiselle. Tarina on tosi, vaikka samalla epätosi. Kirjailijan ensimmäiseen romaaniin perustuvan Leijapojan olen katsonut elokuvana ja vaikka kirja olisi luultavasti ollut vielä monin verroin enemmän, elokuvakin onnistui puhuttelemaan minua. Khaleid Hosseinin kirjat tuntuvat kertovan rakkauden säikeistä suuren pimeyden keskellä. Niissä korostetaan toivoa ja valintojen merkitystä (palataanpa tähän valintateemaan jälleen). Afganistanissa asuvien henkilöiden elämä esittäytyy usein sellaisena, että mietin onko heillä käytännössä (kaikkein eniten naisilla) minkäänlaista mahdollisuutta valita elämänsä suuntaa siinä ahtaassa vankilassa, jossa joutuvat elämään kuin olisivat tahdottomia olentoja. Jokaisen ajatukset ovat kuitenkin hänen omiaan. Jokainen joutuu valitsemaan vähintäänkin alistumisen ja vastarinnan väliltä ja kummassakin tapauksessa seuraukset voivat olla hurjat. Julmimmissakin olosuhteissa valintoja voi ohjata myös rakkaus, joka taistelee paikastaan ihmisten sydämissä heidän elämänkohtaloistaan ja -tilanteistaan huolimatta. Rakkaus, viha, välinpitämättömyys, pelko ja toivo, ne ovat olennainen osa ihmisyyttämme.

Ja vuoret kaikuvat tuo esille myös ihmisen itsekkyyden ja muuttumisen vaikeuden. Vaikka näkisimme ja kokisimme mitä, vaikka rakkaus vaatisi meiltä toimintaa, vaikka liikuttuisimme ja tajuaisimme oman vastuumme kärsivistä kanssakulkijoista tai maailman tilasta, meidän on hyvin helppo riisua tämä toimintaa ja tekoja vaativa hetki päältämme kuin epämieluinen vaate. Minulle se on ainakin tosi helppoa muutamien romaanin henkilöhahmojen lailla.

"Mutta hiljaisina hetkinä, pitkillä linja-automatkoilla tai pakettiauton penkillä, mieleni kääntyy aina Manariin. Kun ajattelen häntä, hänen viimeisten päiviensä kärsimyksiä ja omaa avuttomuuttani silloin, kaikki tekoni ja tahtomiseni tuntuvat yhtä merkityksettömiltä kuin ne pienet valat, joita ihmiset vannovat itselleen nukkumaan mennessään ja jotka ovat aamulla jo unohtuneet."

Nämä pienet valat ovat kovin tuttuja minullekin ja helposti jäävät muiden asioiden jalkoihin. Sadat pienet asiat, kuten tahrat olohuoneen sohvassa tai ideoiden hamstraaminen työkansioon tai puoliksi luettu romaani vetävät minua puoleensa ja maailmantuskani lakkaa. Eikä kai maailmantuskassa sinänsä olekaan mitään ylevää. Minä en pysty ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan, en varsinkaan, jos yritän hartiavoimin kontrolloida tekemisiäni ja unohdan olla onnellinen. Kysymys joka jää vaivaamaan onkin se, että kai minä sentään jotain voi tehdä ja teenkö minä jo jotain siitä mitä minun nyt tulisi tehdä ja mihin suuntaan rakkaus kutsuisi minua jatkossa? Mihin suuntaan minun tulisi kulkea, jotta olisin parempi ihminen ja mitä asioita valita elämästäni pois?  Kaikkien näiden kysymysten keskellä ei voi oikein rukoilla kuin sen parhaan mahdollisen rukouksen. "Jeesus auta niin, että opin tuntemaan sinun tahtoasi ja haluamaan sinun tahtosi mukaisia asioita." Toinen mitä voi tehdä on möyhiä omia asenteitaan, ajatuksiaan ja arvojaan. Siihen kirjat antavat loistavaa lisäapua.

Otan edelleen mielelläni vastaan hyviä kirjavinkkauksia, vaikka jonossa odottaakin monta luettavaa kirjaa. Seuraavaksi voisi olla haussa kevyttä kesäluettavaa. Ehdotuksia?

Olisin voinut ostaa tämän kirjan paksuna kovakantisena niteenä, mutta tällaisena pienenä taskuunsopivana mikikirjana se oli huomattavasti käytännöllisempi. Kirja kulki mukanani takin taskussa kaikkialle ja luin sitä usein tyhjinä odottelu- tai joutohetkinäni. Sivut ovat virsikirjamaisen ohuet, mutta fontti on jopa isompaa kuin tavallisessa pokkarissa. Näitä lisää. :D

Pst: Toukokuu on minulle töiden puolesta hyvin hyvin kiireistä aikaa. Sen vuoksi postaukset saattavat hyvinkin tämän kuun osalta jäädä tähän. Palaan viimeistään sitten, kun joutuu armas aika ja suvi suloinen.