Kustantaja: Bazarkustannus Oy, 2016
Alkuoperäisteos: ranskankielinen alkuteos Embrassez-moi, 2003
Sivuja: 430
Kouluarvosana: 9
"Joskus vaimo oli alkoholisti, joskus hän itki. Hän lihoi, laihtui, pyörtyili... Hassua, kirjoittaessa vaatii taitoa kertoa tarina lyhyesti ja tiivistetysti, mutta suullisesti kertoessa kuulijakuntaa pitää vallassaan sitä paremmin, mitä pidempään venyttää jännitystä! Minusta on hauska rönsyillä kun tarinoin ja jopa kertoa eri tarina eri ihmisille. On tylsää kertoa aina samaa tarinaa!
Virgile katseli yhä New Yorkia kieli roikkuen, hartiat lysyssä. Hän pitäisi tuosta tarinasta. Kaiken tietämyksensä hän oli oppinut kirjoista."
Olen lukenut kaikki ranskalaiselta Katherine Pancolilta suomennetut romaanit ahmimalla ne saman tien julkaisemisen jälkeen. Pancolin henkilöhahmot ovat niin eläviä, inhimillisiä ja täynnä vivahteita, että heidän elämänsä seuraamiseen jää koukkuun samaan tapaan kuin minulle on käynyt lempisarjojeni henkilöiden kanssa (esim. Gilmoren tytöt). Pancolin kirjoissa on runsas henkilögalleria. Persoonat eivät ole missään mielessä latteita tai tasapaksuja, vaan hikoilevia, piereviä, rönsyileviä, rakastavia, pelkääviä, epätoivoisia, neuroottisia, psykopaatteja, itsekkäitä, vaatimattomia, unelmoijia, kiihkeitä, kylmiä, kuumia, kömpelöitä, teeskentelijöitä, aitoja, herkkiä, runoilijoita, tarkkailijoita, neroja, ahneita, moukkamaisia, eteenpäin meneviä, kompleksisia... Milloin mitäkin. Kaikkea sitä, mitä me ihmiset olemme.
Pancol päästää lukijan hahmojensa pään sisään. Seuraamaan heidän unelmiaan, kasvuaan ja kipujaan. Kirjojen teksti on täynnä yksityiskohtia ja ajatusryöppyjä. Se on selontekoa jollaisen avulla sokealla tehdään maailma näkyväksi kaikkine sävyineen, valoineen ja varjoineen. Kaiken alussa sekavaltakin vaikuttavan rönsyilyn keskelle rakentuu tarina, joka vie mukanaan ja yllättää käänteillään. Pancolin henkilöhahmot eivät ole sellaisia, joiden kanssa tosielämässä ystävystyisin ja pääsisin todennäköisesti samalle aaltopituudelle. Heidän arvonsa ja toimintatapansa voivat olla hyvin kaukana omistani, mutta inhimillisiä he ovat ja siksi samaistuttavia. Jopa kovimpia julmureitakin oppii jollain lailla ymmärtämään, niin tarkasti heidän vaikuttimiaan, motiivejaan, taustojaan ja ajatuskulkujaan kuvataan. Rakkaimpienkien päähenkilöiden inhimilliset heikkoudet ovat selvästi lukijan näkyvillä. Pyhimyksiä kirjoissa ei esiinny kuten ei elämässäkään.
Odotukseni uusimman suomennetun Pancolin suhteen olivat siis kovat ja ilahduin kun sain sen mieheltäni syntymäpäivälahjaksi. Lukeminen kuitenkin takkusi aluksi. Pancol ei juuri kirjoissaan vaivaudu esittelemään hahmojaan lukijalle helpolla tavalla. Uusiin hahmoihin ja tarinaan tutustuminen on työlästä ja on vaikea pysyä kärryllä siitä kuka kukin on. Suudelkaa minua -kirjan hahmot eivät alussa vaikuttaneet lainkaan kiinnostavilta. Heidän elämänsä ja elämäntapansa tuntui olevan liian kaukana omastani. Hahmojen yksityisiin ajatuksiinsa sukellettiin niin nopeasti, että mielikuvissa muodostunut kuva siitä millaista kirjaa olen lukemassa, säilyi pitkään hatarana. Niinpä lopetin kirjan alussa kesken. Olin jopa pettynyt.
Minulle selvisi, että Suudelkaa minua on Pancolin varhaisempaa tuotantoa, tosin vasta nyt suomeksi käännettyä. Krokotiilin keltaiset silmät -trilogia ja osin sen henkilöhahmojen parissa jatkava Mimmit -trilogia, ovat Ranskassa ilmestyneet vasta tämän kirjan jälkeen. Ajattelin, että okei, Katherinen kirjailijantaidot eivät vielä tätä romaania kirjoittaessa olleet kehittyneet huippuunsa. Sitten vuoden alussa sairastuin flunssaan ja tartuin sairasvuoteella maatessani kirjaan uudelleen. Onneksi. Sillä kirja onnistui alkukankeuden jälkeen todellakin pitämään otteensa. Ei ehkä aivan samalla intensiteetillä kuin trilogiat, mutta kuitenkin. Henkilöhahmoista tuli tuttujani ja heidän kohtalonsa alkoi herättää uteliaisuutta. Kirja toimi jälleen seikkailuretkenä vieraaseen maailmaan. Täysin erilaisten ihmisten pään sisälle. Ymmärsin, että aiemmat Pancolin kirjat ovat onnistuneet tempaamaan minut heti mukaansa etupäässä siksi, että niiden henkilöt ovat pääosin olleet jo entuudestaan tuttuja, eikä täysin uutta hahmogalleriaa ole tarvinnut ottaa kertalaakista haltuunsa (toki trilogioiden aloituskirjan suhteen tämä vaiva piti aikoinaan nähdä).
Teema, henkilöt, juoni
Suudelkaa minua kertoo rakkaudennälästä ja peloista, jotka tekevät rakastamisen vaikeaksi. Se kertoo rakastamista vaikeuttavista kokemuksista ja hylkäämisistä. Ja se kertoo elämänvalinnoista, jotka kuluttavat ihmisen puhtautta ja elämänuskoa, mutta eivät vie pois halua ja toivetta tulla nähdyksi ja kosketetuksi. Päähenkilö on ranskalainen Angela, joka on saanut rakkaudessa siipeensä monesti ja on kyyninen maailmannainen, joka ei juuri usko rakkauteen itsessään tai muissa. Angela elää yhdessä Virgile -nimisen miehen kanssa. Heidän ystävyytensä on platonisella tasolla, mutta Virgilekään ei loppujen lopuksi ole niin harmiton Hessu Hopo -tyyppi kuin miltä alussa vaikuttaa. Tsekkiläinen Mathias on mies, joka kylmäkiskoisuutensa ja sitoutumattomuutensa vuoksi vetää Angelaa puoleensa, vaikka vaisto kehottaisikin pysymään hänestä kaukana. Mathiaksella on myös omat haavansa ja menneisyytensä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta ihmissuhteisiin. Silti hänen persoonansa on kirjoitettu hyvin kiinnostavaksi ja puoleensavetäväksi.
Näiden henkilöiden lisäksi keskeinen tosielämän hahmo on romaaniin kirjoitettu menneen maailman mykkäelokuvatähti Louise Brooks, jota Angela käy tämän vanhuudenpäivinään haastattelemassa kirjaansa varten. Angelan ja (tämän romaanin perusteella) hillittömän, ahneen ja itseään varten elävän Louisen keskustelut miehistä, tunteista ja elämästä ovat romaanin takaumia, jotka auttavat lukijaa tutustumaan Angelaan ja tämän ajatusmaailmaan uudella tasolla.
Ihmissuhteiden, ajatusryöppyjen, vuoropuhelujen ja kohtaamisten ympärille rakentuu hiljalleen romaanin juoni, jonka voisi tiivistää vastakkaisten tahtojen taisteluksi, matkaksi kohti uudenlaista rohkeutta ja toisaalta myös epätoivoa. Enpä taida enempää juonta halutakaan avata. :) Silloin se pystyy pitämään paremmin uudetkin lukijat otteessaan. Juonta tärkeämpiä ovat silti henkilöt. Itse tarina olisi helppo tiivistää yhteen sivuun, mutta henkiin se herää henkilöittensä kautta.
"No, miksi te sitten ostatte niitä? Koristeeksiko? Lukeaksenne niitä takan ääressä sitten kun olette vanha? Mitä jos teidän pitäisi suositella minulle yhtä? En koskaan lue. Minulla ei ole aikaa, mutta tiedän, että olen vajavainen ilman kirjoja... On tärkeää lukea, jos haluaa ymmärtää miten maailma toimii." Minä arvostin sitä, että hän sanoi niin. Hivenen jopa ihailin häntä. Tuo mies ei haaskaa aikaansa, ajattelin. Hän käy kiinni kaikkeen, mikä ravitsee häntä ja täyttää hänen puutteensa. Hän on kyltymätön.
"Hassua ajatella elämäänsä pelivoittoina, uusina eläminä. Jotkut ihmiset vievät meiltä palan elämää, jotkut antavat uuden palan. Pitäisi laatia luettelo. Nähdä vain ne ihmiset, jotka antavat minulle elämiä.
Elämä on myös sitä: sitä että koko ajan latoo palasia vieri viereen tai katsoo niiden putoilemista pois. Jonain päivänä mitta tulee täyteen. Silloin ei jaksa enää nostella niitä, ei pysytellä pystyssä."
