Rouva Agathen rakkaus

Meidän kotitiemme toisella puolella pysähtyy maanantaisin kirjasto-auto. Käymme siellä tyttäreni kanssa lähes viikoittain töistä ja päiväkodista palatessamme. Ei kirjastokaan kaukana ole. Matkan varrella töistä kotiin on kolmekin pikkukirjastoa, mutta kirjastoautossa on ihan omanlaisensa intiimi tunnelma, samantapainen kuin lapsena oli omassa leikkimökissämme.

Oli nostalgista palata kirjastoautoon kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tyttärenikin kihisi uteliaisuudesta ja halusi tietää, miten kirjasto ja auto ovat yhdistettävissä. Autossa hämmästyin kuljettajasedän nähdessäni. Voiko olla, että kaikki kirjastoauton kuljettajat näyttävät samanlaisilta. Tuli mieleen kun pienenä koululaisena raahasin kirjastoautosta kotiin kassikaupalla kirjoja: kuvakirjoja, Gulla -kirjoja (onkohan niitä enää missään), Tiina -kirjoja, Neiti Etsiviä, Enid Blytonia, Lotta -kirjoja, Lindgreniä, Montgomerya, Alcottia ja muita ihanuuksia. Esikouluikäisenä en suostunut menemään eskariin muina kuin kirjastoautopäivinä. Tiskin takana seisoi silloin muinoin juuri samannäköinen mies, jolla on vähän velmu hymy. Tämä lähiraitille pysähtyneen kirjastoauton kuljettaja oli vain harmaampi kuin se, joka pakkasi aikoinaan kirjojani reppuun, jossa oli hevosen kuva.

"Oletkos sinä K:n tyttöjä?" mies kysäisi. Tunnisti minut kaikkien vuosien jälkeen siis, niin kuin minäkin hänet. Ehkä tyttäreni, jota on usein sanottu minunnäköisekseni, helpotti osaltaan tunnistamista. Muistelimme sitä, kun kirjastoauto pysähtyi aikoinaan kotimme tienhaaraan. Meidän perheen lapset lainasivat kirjoja niin paljon, että saimme ihan ikioman kirjastoautovuoromme. Yleensä muistimme kirjastoautopäivän vasta sitten kun näimme auton keittiön ikkunasta. Siinä sitä sitten äkkiä laitettiin takkia päälle ja pingottiin tienvarteen niin lujaa kuin päästiin mukanamme tyhjä kassi kirja-aarteille. Lapsuuden kotini autioituu, rakkaat lempipuuni on kaadettu, alakouluni on palannut maan tasolle ja kampus, jolla opiskelin, ei ole enää entisenlaisessa koulutuskäytössä, mutta kirjastoautonkuljettajani on yhä sama. En edes muista sen miehen nimeä, mutta jotenkin hän sai minut muistamaan, että palattuani nykyiseen kotikaupunkiini, olen kuitenkin palannut aika lähelle sitä, mistä olen tullut, juurilleni.

Helmet -lukuhaaste 2016, kohta 25: Kirja, jossa on yli 500 sivua
(Tämä kirja olisi sopinut hienosti myös kohtaan Kirja, jossa rakastutaan. Mietin asian kuitenkin varman päälle ja otin tehot irti kirjan paksuudesta.) Klikkaa tätä tekstiä, jos haluat lukea lisää haasteesta kokonaisuutena.

Kirjastoautosta on helppo löytää luettavaa, koska kaikki maailman teokset eivät sovi lyhyiden seinien hyllyille tyrkylle, ja siitäkin tilasta mikä on olemassa, lastenkirjat lohkaisevat leijonanosan. Aikuisille varatuille hyllyille on siis huolittu vain kirjoja, joita oikeasti lainataan. Sieltä minä löysin rouva Agathen rakkauden.

Vaikutti lupaavalta, kun takakannessa puhuttiin vanhanaikaisesta rakkaustarinasta. Olen usein huomannut, että vanhanaikaisuudessa on jotain aitoa, yksinkertaista arvokkuutta ja toisia kunnioittavaa. Enkä tälläkään kertaa ollut väärässä. :) Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteoksesta tuli maailmanmenestys ja Skotlannissa se valittiin vuoden 2008 parhaaksi kirjaksi. Kirja on rakkaustarina. Ja todellakin hyvin viehättävällä tavalla vanhanaikainen. (Haluan itsekin olla vanhanaikainen.)

Dot on hyvin sulkeutunut kaupunki ei juuri missään. Sen pormestari on Tibo Krovic, "hyvä pormestari Krovic" kuten kaupunkilaiset häntä kutsuivat.  Tibo on oikeudenmukainen ja lempeä periaatteen mies, joka on työlleen omistautunut ja jolla ei  ole perhettä tai ystäviä. Introvertti mies on rutiineihinsa piintynyt, mutta sisimmässään rakkautta ja hellyyttä kaipaava ja lapsenmielisin silmin maailmaa tarkkaileva. Hän on rakastunut palavasti ja peruuttamottomasti sihteeriinsä Rouva Agathe Stopakiin, joka on Tibon silmissä ihmeellinen pieniä pyöreitä varpaankärkiään myöten.

Agathe on naimisissa miehen kanssa, joka on jo aikaa sitten käytännössä hylännyt hänet sekä henkisesti että fyysisesti. Agathekin elää yksinäisessä pienessä elämänpiirissään urhoollista ja reipasta esittäen. Hänen sisäinen elämänsä on Tibon lailla voimakkaampi kuin ulkoinen elämä. Ystäviä hänellä ei juurikaan ole, vain hellä ja naisellinen sydän, joka haluaisi kovasti rakastaa ja pitää huolta. Agathella on myös toiveikas luonne, joka pyrkii löytämään ilon aiheita pienestäkin.

Tibo on Agathea kohtaan aina asiallinen ja ystävällinen, mutta ei tee pienintäkään elettä osoittaakseen tunteensa, koska ei voi eikä halua toimia omaa oikeudentajuaan vastaan. Tavasta, jolla Tibon ja Agathen varovaista ja hienotunteista rakkautta kuvataan tulee mieleen loistava ranskalainen romanttinen komedia Anonyymit romatikot, jota myös suosittelen. Se kuvaa kahden introvertin, toivottomasti ujon ja sielultaan kauniin ihmisen maailmoja järisyttävää rakkautta kerrassaan valloittavasti. Edellä mainittu kuvaus sopii täydellisesti myös Agatheen ja Tiboon. Toinen elokuva, jonka sisäiseen maailmaan painottuvassa rakastumisen kuvauksessa on jotain todella samanlaista kuin tässä kirjassa, on Amelie, elokuva, jota rakastan ja jonka olen katsonut jo neljästi.

"Sillä lailla Tibon ja Agathen asiat olivat - joka päivä pitkälti sitä samaa. Tavallista. He nousivat aamuisin ja ottivat raitiovaunun töihin kaupungin vastakkaisilta laidoilta. Agathe ahersi ja oli surullinen, koska maailmassa ei ollut ketään, joka olisi välittänyt hänestä ja halunnut häntä, kun taas oven takana, aivan seinän toisella puolen, hyvä Tibo Krovic oli onneton, koska koko maailmassa ei ollut mitään tai ketään, mitä hän halusi, ellei se ollut rouva Stopak.

He huijasivat toisiaan. He huijasivat toisiaan häissä, kun Agathe luuli, että Tibo oli vuodattanut tunteellisen kyyneleen, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Tibo oli nyyhkinyt turhautumisesta, koska hän halusi Agathen eikä voinut saada tätä. Ja Agathe huijasi Tiboa itkiessään kateudesta Katen mahassa kasvavan pulleroisen pienokaisen vuoksi, eikä Tibo tajunnut sitä. He huijasivat toinen toistaan joka päivä tuhansin tavoin, kumpikaan ei rohjenneut myöntää puutettaan, kumpikaan ei rohjennut puhua tuskastaan, kumpikin oli haluton tunnustamaan totuuden elämästään. Melkein, melkein he huijasivat itseäänkin. 

Ja kuitenkin he lohduttivat toinen toistaan. Agathe uhkean hilpeällä kauneudellaan - hän ei voinut olla muuta kuin kaunis - ja Tibo ystävällisyydellään. Tibo ei voinut olla muuta kuin ystävällinen. He lämmittivät toisiaan noilla pikku lahjoilla - ystävällisyydellä ja kauneudella. Ne olivat kallisarvoisia. Niistä on aina puutetta.

... Ja yksinään suuressa talossa sinisten laattojen peittämän polun päässä kaupungin toisella laidalla promestari Krovic kuuli Agathen, käänsi kylkeä sängyssään tikatun päiväpeitteen alla, jonka hänen äitinsä oli tehnyt, kun hän oli ollut poikanen, veti peiton korvilleen ja sanoi puoliunessa: - Hyvää yötä, rouva Stopak. Jumalan siunausta ja varjelusta. Näetkös, kuinka he huolehtivat toisistaan?" 

 Eräänä päivänä hyvän pormestari Krovicin ja rouva Agathen suhteessa tapahtuu kuitenkin käänne. Rouva Agathe on tavalliseen tapaansa syömässä eväitään Raatihuoneen torilla suihkulähteen reunalla ja Tibo on tavalliseen tapaansa seuraamassa häntä raatihuoneen kattoikkunasta, kun Agathe vahingossa tönäisee sinisen emaloidun eväsrasiansa suihkulähteeseen ja aika pysähtyy hetkeksi, kun Tibo ryntää hänen avukseen.

Muutos Agathen ja Tibon suhteessa on radikaali, vaikkei se olekaan radikaali. Agathe ei esimerkiksi muuta pois herra Stopakin luota, eivätkä rakastavaiset edes suutele. Tibo ja Agathe kuitenkin alkavat puhua toisilleen, haaveilla yhdessä ja nauraa yhdessä. Tätä uutta surumielisyyden keskelle raivattua tilaa, rakastumasta, sielun kevättä, kuvataan kauniisti.

Kautta kirjan Nicollin kirjoitustyyli on osittain surrealistinen, välillä lähes runomainen tai unenomainen. Kirjassa on jotain hyvin pysähtynyttä ja levollista, joka korostaa pinnan alla tapahtuvaa kuplintaa. Henkilöhahmojen määrä ei ole suuren suuri, mutta kertomukseen osaa ottavat henkilöt ovat sitäkin mystisempiä ja karikatyyrimaisempia. Tapahtumia ei ole tuhkatiheään. Tilaa saavat mielikuvitus, ajatukset ja tunteet.

Ja lopussa lukija yllättyy. Mieheni havahtui kirjoituspuuhistaan siihen kun nauraa pärskin makuuhuoneessa. Olin lukijana ällikällä lyöty.
Kirjan taianomaisuudestakin tavoitin kuitenkin realistisen säikeen. Surrealistisissa käänteissä oli aina jotain, jonka pystyin hyvvin ymmärtämään samaan tapaan kuin pystyn tavoittamaan runoja lukemalla jotain tärkeää, josta on muuten vaikea saada otetta. Minusta kirja kuvasi esimerkiksi hienosti itsepetosta.

Pohjimmiltamme olemme usein hyvin surrealistisia ja tämän maailman lainalaisuuksista vapaita. Ainakin minä. Sydämen silmät näkevät todellisuudesta sen ulottuvuuden, jota ulkopuolinen ohikulkija ei voi helposti huomata.

Suosittelen tutustumista lempeään pormestariin ja tämän sihteeriin. Mitä tuttavuuksia sinä minulle suosittelisit? Kaikki kommentit ovat pieniä lahjoja, mutta lahjoja ei tietenkään saa antaa pakosta. :)