Kustantaja: Bazarkustannus Oy, 2016
Alkuoperäisteos: englanninkielinen The Midnight Rose, 2013
Sivuja: 667
Kouluarvosana: 8-
Ennakkokäsitys: Sain Keskiyön ruusun joululahjaksi mieheltäni. En tänä jouluna osannut nimetä kovinkaan täsmällisiä kirjatoiveita, joten mieheni sai ihan itse pähkäillä mistä mahtaisin pitää. Olen viime vuosina saanut häneltä lahjaksi takuuvarmojen kirjailijoiden tuotannon lisäksi paljon ihania elämänkertoja ja kartanoromantiikkaa sisältävä järkäle vaikutti ihan lupaavalta vaihtelulta. Sisäkansien suositustesteissä kirjaa sanottiin mm. Downton Abbey -tyyliseksi suurmenestykseksi. Sen sanottiin sisältävän hiukan jännitystä, romantiikkaa, historiallista romaania ja perhedraamaa ja irlantilaisen Riley kertojantaitoja ylistettiin maasta taivaaseen, joten ei ollut vaikea ymmärtää, miten mieheni oli tähän valintaan päätynyt. Rakastan brittidraamoja, joissa on juuri edellämainittuja elementtejä ja tämä kirja lupasi juuri niitä. Kirjan kansi oli kaunis, herkkä ja tyttökirjamainen. Kävinkin heti jouluaattoiltana tiiliskiveen käsiksi ahnaasti. :) Ja ennen vuoden vaihdetta se olikin luettu.
Sisältö: Kirja sijoittuu kahteen aikaan, nykypäivään Englannin maaseudulla valtavassa Astburyn parhaat päivänsä nähneessä herraskartanossa sekä 1900-luvun alkuun Intiassa ja Isossa-Britanniassa. Kirjeiden muotoon puetut menneisyyden tuulahdukset ovat kirjan antoisinta osaa. Reaaliajan kuvaus on siihen verrattuna pääosin melko väritöntä ja keskittyy vanhojen arvoituksien ratkaisemiseen. Menneisyys ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa kuitenkin sujuvasti. Ja loppua kohti jännitys tiivistyy. Historian vaikutukset tähän päivään lähtevät ratkeamaan tavalla, joka onnistuu pitämään ainakin tätä lukijaa otteessaan.
Kirjan päähenkilö on Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka kuvaa kirjeissään eksoottista ja loisteliastakin lapsuuttaan intialaisten ruhtinassukujen keskellä, ystävyyttään intialaiseen prinsessaan ja muuttoa opiskelemaan sisäoppilaitokseen kotimaasta täysin poikkeavaan Isoon-Britanniaan. Iso-Britanniassa Anahita päätyy sotaa pakoon Astburyn kartanoon ja tutustuu myös kartanon poikaan. Häntä ei pidetä pojalle sopivana seuralaisena ja siitähän se soppa sitten tietysti syntyy.
Lähes vuosisata myöhemmin Anahitan lapsenlapsi Ari Malik lähtee selvittämään jo edesmenneen isoäitinsä vaiheita Isoon-Britanniaan ja tutustuu samalla amerikkalaiseen näyttelijä Rebeccaan, joka on kuvaamassa Astburyn kartanossa uutta elokuvaa ja kiinnostunut kovasti kartanon nykyisestä isännästä ja salamyhkäisestä menneisyydestä.
Vahvuuksia: Käsitykseni intialaisesta kulttuurista ovat vähäiset ja kliseiset. En tiennyt, että brittiläisen siirtomavallan aikaan maassa hallitsi myös itsenäisiä (toki Britannialle alamaisia) ruhtinassukuja. Se miten elämää ruhtinaiden palatsissa kuvattiin oli kiehtovaa ja nautiskelin mielikuvissani mm. palatsien upeasta sisustuksesta, joita värittivät itämaisista sisustusliikkeistä saamani vaikutelmat.
Kirjassa punotaan ripeää tahtia salaisuuksia, jotka kaipaavat ratkaisuja ja se onnistuukin koukuttamaan kiitettävästi pariinsa.
Kritiikkiä: Kirjassa käsiteltiin hindulaisuutta ihanoivaan sävyyn. Muutamat kristityt puolestaan esitettiin täydellisenä vastakohtana viisaille, suvaitseville, henkistyneille ja lämpimille hinduille, jotka osaavat lukea jumalten viestejä. Kristitityt sen sijaan ovat (ainakin ainut kristitty, jolla on kirjassa merkittävä rooli) ahdasmielisiä, julmia, tunteettomia ja tuomitsevia. Hindujen parantamisessa käyttämät luonnonmenetelmät on myös nostettu korkealle jalustalle. Anahita on kirjassa parempi parantaja kuin länsimainen lääkäri. Yllättävän monen kirjan henkilön vakaumus tuli tarinan aikana jotenkin esille ja Britanniasta kotoisin olevat "hyvikset", joilla ei ollut enemmälti kosketusta intialaiseen uskonnollisuuteen, olivat jonkin sortin ateisteja. Syntyy vaikutelma, että Lucinda Riley kuulunee uskonnollisesti tälle ajalle tyypilliseen "uushenkiseen" porukkaan, joka etsii henkiselle kehitykselleen vaikutteita ja mielenrauhaa etenkin itämaisista uskonnoista.
Lisäksi minusta useimmat henkilöt olivat aika tasapaksuja tyyppejä, joiden persoona olisi ollut kiinnostavampi, jos meille ihmisille tyypillisiä sisäisiä paradoksaalisuuksia ja pieniä olemisen ja ajattelun nyansseja olisi tuotu enemmän esille. Väliltä lähes kaikki päähenkilöt tuntuivat yhdeltä ja samalta hahmolta, jotka oli vain puettu eri näyttelijän rooliasuihin ja heidän käymänsä keskustelut liian arkipäiväisiltä ja kankeilta. Anahitan prinsessakaverilla oli kirjan hahmoista kaikista eniten persoonaa.
Sitaatti:
"...muistan. Yön liikkumattomuudessa oli tuulenvireen häivähdyskin siunattu helpotus Jaipurin loputtomasta kuivasta helteestä. Asun naisten zenanassa muiden naisten ja lasten kanssa, ja me kiipeämme usein Kuupalatsin katoille ja sijaamme itsellemme nukkumapaikan sinne.
Maatessani siellä tuijottamassa tähtiä kuulen suloista, puhdasäänistä laulua. Ja silloin tiedän, että jotakuta minulle rakasta ihmistä viedään parhaillaan pois maan päältä ja kohotetaan lempeästi ylöspäin...
Muuta: Vaikka kirjasta on helppo löytää kritisoitavaa, en kadu sen lukemista. Lukuseikkailu oli mielenkiintoinen. Oli jännittävää tarkkailla kirjan arvomaailman yksityiskohtia ja toisaalta pohtia, miten henkilöihin liittyvät mysteerit lopulta tulevat punoutumaan yhtenäiseksi juoneksi. Kirjan loppupuolella koin jopa vähän samaa fiilistä kuin Kotiopettajattaren romaania lukiessani, vaikka klassikko kohoaa toki kaikin tavoin tämän kirjan yli.
