Kudottujien kujien kaupunki

Itäranta Emmi, Kudottujen kujien kaupunki
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos
Sivuja: s.335
Kouluarvosana: 8

Ostin tämän kirjan pokkariversiona Pasilan rautatieaseman pokkarikaupasta, jossa se oli nostettu näkyvästi näyteikkunaan ja ympäröity ylistävillä lukijapalautteilla. Lankesin siis mainontaan ja itselleni tyypilliseen kirjakauppojen läheisyydessä ilmenevään heikkouteen. Teos vaikutti olevan fantasiakirja ja samalla ehkäpä myös yhteiskunnallisesti kantaanottava romaani ja huomasin kaipaavani sellaista vaihtelua lukemisiini.

Emmi Itäranta ei ollut entuudestaan minulle milläänlailla tuttu kirjailija, mutta myöhemmin sain selville, että häneltä on aiemmin ilmestynyt esikoisromaani Teemastarin kirja. Selvisi myös, että tämä esikoisteos on ollut omassa kirjahyllyssämme, sillä mieheni on jossain vaiheessa ostanut ja lukenut sen (kirjan aihe on ollut dystopia siitä, miten maailman makean veden varannot loppuvat, joten erilaisia tulevaisuuden ympäristökatastrofeja mielellään pohtiva mieheni tietenkin kiinnostui siitä). Itärannan esikoisteos on palkittu ja ylistetty kirja, joka on ilmestynyt useamissa maissa kotimaan ulkopuolellakin. Myös kirjabloggerit näyttävän ylistävän molempia Itärannan romaaneja kilvan, joten oli hieman yllättävää, että mieheni kommentoi esikoisteoista seuraavasti: "Ihan ookoo. Ei nyt mitenkään kovin erityinen." Taidamme olla molemmat tavallista nirsompia lukijoita, sillä voisin sanoa samaa tästä Kudottujen kujien kaupungista.

Tarina:

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu kuvitteelliseen dystooppiseen valtakuntaan,  joka on tuhoutumisen partaalla. Meren ympäröimänä sijaitsee saarivaltio, jonka osien välillä pääsee liikkumaan ilmagondolihisseillä (ja salaista harvojen tuntemaa reittiä pitkin). Eri alojen osaajat asuvat erillään toisistaan, esimerkiksi kirjurit Sanan talossa ja mustemestarit Mustekortteleissa. Päähenkilö Eliana kutoo päivät Seittien talossa, josta pääsee pois myös kudottuja kujia pitkin. Reitin tosin tuntevat vain talon asukit. On ilmeistä, että muidenkin saarella elävien elämä on tarkoin säädeltyä. Siitä pitää huolen kasvoton ja hahmoton verikorallinpunaisten naamioiden taakse kätkeytyvä neuvosto, joka antaa ohjeensa saaren keskellä pönöttävästä korkeasta tornistaan. Ihmeen sopuisasti asukkaat näitä ohjeita näyttävät noudattavankin oikein pohjoiskorealaiseen tyyliin. Elianan kautta voi aistia elämän saarella olevan melkoista nuorallatanssimista, varovaisuutta, sulkeutumista ja nöyrää elämän kapeiden rajojen hyväksymistä.

Näyttää kuitenkin siltä, että neuvosto ei pysty suojelemaan saarelaisiaan enää riittävän hyvin. Jatkuvat tulvat koittelevat saarta ja vaikeuttavat ilmagondoleilla liikkumista. Yhä useampiin tarttuu unirutto ja unennäkijät kuljetettaan työleiriin eli Tahrattujen taloon. Unien näkemistä pidetään pahana asiaa ja unen näkijää riivaavaa, rintakehän päälle istuvaa, kuristavaa Painajaa, kammoksutaan. Elianalla onkin täysi työ oman uniruttonsa piilottelussa.

Tarina lähtee sähäkästi käyntiin, kun Eliana löytää rannalta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti ja jonka käsivarteen on tatuoitu näkymättömällä musteella hänen nimensä. Naisen arvoitus alkaa kiinnostaa Elianaa ja johdattaa hänet katsomaan kotimaansa elämää uudesta kyseenalaistavammasta vinkkelistä.

Parasta kirjassa:

Kirja oli kuin kaunis lyyrinen kuvakudelma. Kielikuvat olivat unenomaisia ja ilmavia. Kuvakudelman säikeiden tutkiminen oli kiinnostavaa, mutta ei järisyttävää. Vieras maa oli erilaisuudestaan huolimatta tunnistettava ja sisälsi paljon meidän maailmassamme pinnalla olevia teemoja, joskaan niitä ei puhkiselitetty tai julistettu suuremmin äänenpainoin. Saaren saattoi nähdä silmiensä edessä. Lukiessa korvissa kohisi jatkuva meren loiske ja tuuli tuiversi tukkaa. Fiilis oli vähän samantapainen kuin mielenkiintoisen surullisenhaikean maalauksen edessä, jonka kuitenkin yllättävän helposti unohtaa.

Kritiikkiä:

Henkilöhahmot jäivät ohuiksi ja heidän persoonansa ei juuri avautunut, ei edes päähenkilön. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit jäävät niin etäisiksi, että heidän kohtalonsa ei päässyt liikuttamaan. Tämän kirjan parissa koetut tunteet olivat laimeita. Kirja oli kuin rentoutusharjoitus, jonka tarjoamissa mielikuvissa joku kokoajan hieman tökkii.

Sitaatti:

"Puhtaan unen museo on tuonnut aina mieleeni merihirviön, sellaisen jota lasten tarinoissa kuvaillaan. Sen katolla seisovat patsaat nousevat taivasta vasten lonkeromaisina, valmiina kurkottamaan ja tarraamaan ja kiskomaan syvyyksiin minkä tahansa tielleen osuvan. Pyöreät ikkunat kiiluvat oranssina ja sinisinä, ja toisinaan varjot sulkeutuvat niiden päälle kuin silmäluomet, päästäkseen unen sisään. Mutta eivät koskaan unennäköä."

Hiljaisuus

Hirvisaari Laila, Hiljaisuus
Kustantaja: Otava, 2016
Sivuja: 239
Kouluarvosana: 9,5

Ennakkokäsitys ja jotain juonesta: Tämäkin kirja oli joululahja. Sain sen rakkaalta tädiltäni, joka kyllä näyttää edelleen hyvin tietävän mikä minua puhuttelee. Takakannessa kerrotaan, että romaani on riipaiseva tarina yksinäisen lapsen peloista ja salaisuuksista. Tarina sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen ja kertoo alakouluikäisestä tytöstä, joka on nähnyt niin kauheita asioita, että on lopettanut puhumisen kokonaan. Inga, jota koulussa kiusataan Nilkku-Inkuksi, asuu isovanhempiensa hoivissa, koska on menettänyt sodassa molemmat vanhempansa.

Koska Inga on hiljaa, hänellä on sitäkin enemmän aikaa tarkkailla. Häntä askarruttavat monet kysymykset maailmankaikkeudesta Jumalaan asti, ja ne hän kirjoittaa ruutuvihkoihin. Vihkojen avulla Inga on vuorovaikutuksessa isovanhempiensa ja perheystävien kanssa. Käännekohta on, kun Ingan koivikon ympäröimään kotiin tulee kesävieraaksi tutun lääkärin poika, joka kohtelee koulukavereista poiketen Ingaa kuin tasavertaista toveria ja Inga saa kokea kelpaavansa ikäisensä seuraksi. Pojan ja tämän isän lämpö ja ystävällisyys saavat Ingan piilotetut tunteet ja kokemukset syvällä sisällä kuohumaan ja avaavat ovia jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin pääsemiselle.

Koulukiusaaminen on teema joka koskettaa minua oman taustani vuoksi henkilökohtaisesti. Lapsen puhumattomuudesta minulla on puolestani kokemusta opettajantyöni kautta. Olen työssäni pohtinut puhumattomuuden syitä ja tämä kirja antaakin mutismille ainakin yhden syyn, joka tietenkään ei ole vastaus kaikkeen puhumattomuuteen. Hirvisaarelta olen lukenut kirjoja ennenkin ja pidän hänen kirjoitustyyliään koruttomana, lämpimänä, luontevasti etenevänä sekä ihmistä ja suomalaisuutta arvostavana. Vaikka Hirvisaari käsittelee kirjoissaan vaikeitakin asioita,  minusta punaisena lankana hänen kirjoissaan on kaiken takana oleva toivo ja ihmisen mahdollisuus kasvuun. Hirvisaaren kerronta on sellaista, että arjenkin pienet asiat ja kohtaamiset saavat merkityksen ja koskettavat. Minun on helppo samaistua henkilöiden elämään ja ajatuksiin. Osasin siis kirjaan tarttuassani odottaa miellyttävää lukukokemusta ja odotukseni myös toteutuivat.

Vahvuuksia: Kirjassa parasta oli se, että henkilöt olivat hyvin tunnistettavia, todenoloisia ja siksi samaistuttavia. Sodan vaikutukset suomalaisiin ja sodanjälkeinen Suomi ovat aiheina kiinnostavia. Sukupolvet siirtävät sotakokemuksia eteenpäin ja siksi sodan haavat koskettavat jopa meitä x-sukupolvelaisia välillisesti. Kirjan Suomessa on jotain samaa kuin vielä lapsuuteni Suomessa maaseudulla oli. Siksi lukeminen herättää myös jonkin verran nostalgisia väristyksiä ja vastasi osaltaan myös viime aikoina sisälläni kytemään alkaneeseen tarpeeseen saada tietää lisää isovanhempieni ja vanhempieni elämän viitekehyksistä sotavuosien jälkeen.

Pidin suunnattomasti myös kirjan rauhallisesta ja verkkaisesta tunnelmasta, joka selkeästi rauhoitti myös sen hetkistä omaa sisäistä meteliäni. Lukiessa haistoin kesäisen koivikon tuoksun, pihasaunasta kohoavan savun, kuulin kosken kuohunnan, askeleet pihan hiekkatiellä ja käen kukunnan.

Luin kirjan junamatkalla Helsingistä Kuopioon. Tunnit kuluivat kirjan parissa joutuisasti, mutta tunnekuohuja oli lastenvaunussa istuessa hieman vaikea piilottaa. Kirja kirvoitti minulta useammat kyyneleet. Palasin kai mielessäni omiin kiusaamiskokemuksiini ja pelkoihini. Ihmisen häpeässä, surussa, pelossa ja toiveissa on jotain niin kaikille samaa ja kirjailija onnistui tarjoilemaan nämä tunteet niin, että ne alkoivat tuntua lähes henkilökohtaisilta. Loppukohtauksen aikana itkin jo aika näkyvästi, joka oli hieman kiusallista ympäristöstäni johtuen. Kyyneleet olivat kuitenkin onnen kyyneleitä. :)

Kritiikkiä: Olisin lukenut kirjaa mielelläni pidempäänkin. Henkilöhahmoista oli vaikea luopua. Tämä oli vähän liian lyhyt kirja, vaikka toisaalta ymmärrän rajauksen. Sanomansa kannalta kirja oli riittävän pitkä.

Sitaatti:
"-Inga, tiedätkö mitä tarkoittaa itsensä voittaminen?
     Inga vilkaisee suurilla silmillään kysyvästi.
- Se tarkoittaa sitä, että jos sinun edessäsi on jokin mahdoton möhkäle ja haluat ylittää sen, et anna periksi vaan ylität. Pelkäsithän sinä noustessasi koskella kivelle, mutta sitten voitit itsesi ja nousit sille. Sinä olit päättänyt tehdä sen ja sinä teit. Vaikka jouduitkin kuolemanvaaraan. Äsken sinä voitit toisenlaisen kiven. Menit tuonne kellariin ja aloitit muistisi tuskallisen purkamisen sieltä missä olit kun kaikki tapahtui. Eikö niin?
  Inga nyökkää. Lääkärisedässä on turva. Hänellä on turva myös Joelissa, joka on hiljaa, katsoo häntä ja pyörittää mustikkavarpua kädessään. Täällä on yhtä rauhallista kuin kotipihassa, tuuli suhisee puissa ja jostain kuuluu koiran haukuntaa."

Muuta: Oli kulunut aikaa siitä, kun viimeksi luin Laila Hirvisaarta. Tämän kirjan innoittamana ostin Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta Hirvisaaren Sonja -sarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka sijoittuvat tsaarin Venäjän viimeisiin vuosiin. Rintarinnan sarjan kanssa aloin lukea tietokirjaa Tsaari Nikolaista, Suomen viimeisestä suurruhtinaasta. Aiomme mieheni kansa lähteä kesällä Pietariin ja uskon tämän toimivan hyvänä pohjustuksena tulevalle reissulle.

Taivaslaulu

(Kirjoitettu alunperin toiseen blogiin 19.12.2013)

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu sisältää yhden kertomuksen kuusenhakumatkasta (isä haluaa lähteä hakemaan kuusta metsästä yksin, mutta saakin seurakseen kolme aamuvirkkua lastaan), mutta muuten se ei ole mikään joulukirja. Silti haluan nostaa sen yhden joulukalenterin luukkuni sisällöksi. Luulen, että yllättävän moni saa tänä jouluna joululahjaksi tarinan vanhoillislestadiolaisen nuorenparin elämästä jatkuvien lasten syntymien kurimuksessa. Vuoden aikana kirjasta on nimittäin otettu jo kolme painosta ja se on ollut useiden kirjastojen varatuin kirja (Oulussa on yli tuhannen lainaajan jonot). Itsekin jouduin odottamaan kirjan hyppysiini saamista malttamattomana pari kuukautta. Äskettäin kirja valittiin myös vuoden kristilliseksi kirjaksi. 

Odottaminen totisesti kannatti. Kirja oli monella tapaa hyvin puhutteleva ja sain vuodattaa itsestäni ulos paljon kyyneleitä ja kipuakin sitä lukiessani, vaikka minulla tai suvullani ei vanhoillislestadiolaista taustaa olekaan. Toisaalta sain kirjaa lukiessani myös nauraa usein joko hämmennyksestä tai liikutuksesta. Blogit pursuavat arvosteluja ja mielipiteitä kirjasta. Jos kirjan esiin nostamat aiheet kiinnostavat yhtään, kannattaa tutustua niihin ja myös niiden herättämään keskusteluun. Etenkin jotkut vanhoillislestadiolaisten itsensä kirjoittamat arviot ovat mielenkiintoisia ja hyvin koskettavia.

Minussa kirja herätti niin paljon, niin henkilökohtaisia tunteita, muistoja, tuskaakin, että mietin kauan kirjoitanko siitä mitään tänne. Tulin sitten kuitenkin siihen tulokseen, että romaani on sen arvoinen, että edes jollain tavalla mainitsen sen ja suosittelen sitä täällä. Jotta pitäisin tämän postauksen jotenkin kasassa ja napakampana, esitän itselleni kysymyksiä kirjaan liittyen ja pyrin vastaamaan niihin lähtemättä liikaa rönsyilemään ja sitaatteja (jos jotain silti) lainaamaan. Tunnistan sellaisen riskin tämän kirjan suhteen. Liimailin romaanin sivuille lukuisia pieniä lippulappusia kirjaa lukiessani ajatellen, että tästä minun pitää kirjoittaa tai tähän minun pitää vielä palata.

Mistä kirja kertoo?

Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisten Viljan ja Aleksin rakkaustarinan hyvin kauniilla tavalla kuvaten asioita molempien, sekä myös lasten näkökulmasta. Naimisiin mennessään päähenkilöt varautuvat ottamaan vastaan kaikki ne lapset, jotka Jumala heidän kasvatettavakseen antaa. Tämän he tekevät luottaen Raamatun sanaan ja äitiseurakunnan (josta käytetään nimeä äiti Saara) opetukseen siitä, että "niinkuin päiväs, niin on voimaskin oleva". Vilja on kuitenkin niitä naisia, jotka tulevat raskaaksi hyvin helposti. Kun lapsia syntyy jatkuvasti lisää, Viljan mielenterveys alkaa horjua ja hän kokee kadottavansa itsensä suorittaessaan velvollisuuttaan Jumalalle. Aleksi seuraa tilannetta huolestuneena ja pohtii samalla blogikirjoitusten muodossa omaa suhtautumistaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, ehkäisykieltoon, hoitokokouksiin jne. Lopulta hän päättää, että jo olemassa olevat lapset ja perheen hyvinvointi ovat tärkeämpiä kuin liikkeen oppien orjallinen noudattaminen ja ottaa vastuun tilanteesta.

Miksi kirja kiinnosti?

Olen itse saanut vahvan ja monella tapaa hyvin autoritäärisen hengellisen kasvatuksen lapsena ja nuorena. Ja vaikka se monelta osin poikkeaa siitä hengellisestä perinnöstä, joihin vanhoillislestadiolaiset lapset kasvatetaan, on siinä paljon myös yhtymäkohtia kirjassa kuvattuun. Etenkin ulkopuolisuuden tunne muihin ikätovereihin nähden oli hyvinkin tuttua. Koin olevani hyvässä mielessä perheeni vakaumuksen takia erilainen kuin muut, mutta toisaalta ahdisti joutua silmätikuksi. Vanhempieni kasvatusmetodit ovat vuosien varrella heidän oman kasvunsa myötä pehmentyneet monella tapaa, mutta perheen vanhimmaisena minulle on kerrottu hyvinkin tarkkaan mikä on syntiä ja mikä ei esimerkiksi kaunistautumisen ja viihteen suhteen. Lisäksi olen joutunut eräänlaiseen lahkoon kuulumisen myötä (parikymppisenä noin pari vuotta) ikävällä tavalla kosketuksiin sellaisen hengellisen vallankäytön kanssa, josta toipuminen on viennyt aikansa. Ihmiset voivat keskeneräisyydessään niin kovin monilla tavoin tehdä Jumalasta jotain jota hän ei ole, esimerkiksi kainalosauvan omille päämäärilleen. Sananmukaisesti voidaan ottaa itselle valta sitoa syntejä ja päästää syntejä. Tällöin Jeesuksen armosta tulee helposti jotain, jonka voi omistaa kohdalleen vain silloin, jos saa siihen luvan tosiuskovilta. Kaikki edellämainitut ovat teemoja, jotka esiintyvät Taivaslaulu-kirjassa.

Olin lukenut kirjasta arvioita, sekä kuullut Pauliina Rauhalan tv- ja radiohaastattelut. Näiden pohjalta oli selvää, että halusin lukea kirjan. Lisäksi olen ollut vuosien varrella eri elämäntilanteissa tekemisissä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja tuntenut aina kiinnostusta heidän elämäntapaansa ja sen syitä kohtaan. Minua on kiinnostanut tietää, mitä he itse ajattelevat omista opeistaan, miten niitä kyseenalaistetaan (sillä kyseenalaistamista on jokaisessa ajattelevassa mielessä kaikissa yhteisöissä) ja mikä saa heidät pysymään liikkeen piirissä. Myös liikkeen opettama näkemys siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset ovat ainoita pelastuvia tosiuskovia on ollut minusta kiinnostava.

Joskus olen yrittänyt lämmitellä keskustelua liikkeeseen kuuluvien kanssa näistä aiheista. Keskustelukumppanit eivät ole olleet innokkaita ja jutut ovat tyrehtyneet alkuunsa. Kirja avasi minulle tien liikkeen parissa kasvaneen näkökulmaan aiheesta. Näkökulmaan, joka kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta pysyi hyvin kunnioittavana ja arvostavana omaa hengellistä perintöä ja sen kallisarvoista merkitystä kohtaan. Me ihmiset emme ilmeisesti omasta lakihenkisyydestämme, epäuskoisuudestamme, itseriittoisuudestamme ja mustavalkoisuudestamme (mitä näitä puutteita meissä nyt onkaan vielä lisäksi) huolimatta pysty tuhoamaan sitä tuoretta ja hyvää, Jumalan sanan muuttavaa voimaa. Se sitkeä verso jää elämään kaiken hämmennyksen ja kärsimyksenkin keskelle ja vetää meitä yhteyteen Jumalan kanssa. Tässä yhteydessä voi sitten oikeasti löytyä se, että Jumala on rakkaus ja että hän oikeasti välittää minusta ja minun parhaastani. Ja että elämä Jumalan johdatuksessa on ennen muuta iloa ja huojennusta tuova asia.

Kerroit, että vuodatit kirjaa lukiessasi paljon kyyneleitä. Mikä kirjassa kosketti?

Minun kärsimykseni elämässä ei todellakaan liity liian tiheään lasten saamiseen, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirjaa lukiessani itkin varmasti myös sitä, miten epäreilua kaikki välillä onkaan. Jotkut saavat lapsia, vaikka taakka käy heille liian raskaaksi tai heillä ei ole valmiuksia pitää lapsista huolta. Jotkut eivät saa lapsia, vaikka kovasti niitä kaipaisivat.
"Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämään yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta. Minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa. Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani polttelevat uudet pienet jalkaterät."

Itkin myös sitä ahtautta mikä meissä uskovissa helposti on. Kuinka helposti tuomitsemme toisemme, minä siinä missä muutkin. Kuinka väärien silmälasien kautta usein katsomme Jumalaa ja teemme hänestä johtopäätöksiä hänen omiensa toiminnan perusteella. Itkin inhimillisten tunteiden kirjoa, toivoa, pelkoa, surua, voimattomuutta, epäilystä ja uskon haurautta. Tätä kaikkea materiaalia, mitä tuottaa halu toimia Jumalan silmissä oikein ja pelastua yhdistettynä sen konkreettisen kokemuksen puutteeseen, että Jumalan rakkaus ja hyvä tahto oikeasti kohdistuu minuun. Myös sanahelinä itketti. Miten helposti sitä suoltaakaan suustaan latteuksia Jumalasta toista auttaakseen sen sijaan, että oikeasti kuuntelisi, oikeasti rukoilisi, oikeasti yrittäisi ymmärtää ja myöntäisi sen, että moni asia tuntuu jäävän vaille vastauksia.

Kirjan tarina oli kokonaisuudessaan koskettava. Henkilöihin, heidän tunteisiinsa ja toiveisiinsa, täyttymättömiin tarpeisiinsa ja hengelliseen viitekehykseensä samaistui helposti. Kun itsekin on tottunut kuulemaan hengellistä "kaanaan kieltä" pienestä pitäen, eivät kirjan lukuisat lainaukset Raamatusta, Siionin virsistä tai saarnakielestä tuntuneet myöskään vierailta, vaan päinvastoin toivat mieleen muistoja. Eivät suviseuroista, vaan konfferensseistä. Eivät Siionin Virsistä, vaan Hengellisen laulukirjan lauluista. Saarnanuotit ovat seurakunnissa erilaisia, mutta niihin liittyy sama  hyvä pyrkimys olla johtamassa ihmisiä Kristuksen yhteyteen huolimatta siitä, että toteutuksessa saattaa usein kuulua se "astian maku".

Mikä kirjassa puolestaan nauratti sinua?

Alla ote, jota lukiessa en ihan tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Enimmäkseen sitten nauroin. :) Kyllä sitä muuttumatonta Jumalan sanaakin voidaan lukea ja tulkita niin moni eri tavoin eri piireissä Varmasti tämäkin tulkinta on aikanaan vilpittömin mielin tehty ja oikeaksi koettu.

"Sakarjan näyssä neljät hevosvaunut lähtivät viemään Jumalan sanaa pyhältä maalta eri ilmansuuntiin. Ensimmäisten vaunujen edessä seisoivat punaruskeat hevoset, toisten mustat, kolmansien valkeat ja neljänsien täplikkäät. Ne ovat neljä taivaan tuulta, jotka kuljeksivat ympäri maata, kertoi enkeli. Katso, ne jotka pohjaan menevät, antavat minun henkeni levätä pohjan maalla!"

"Joidenkin saarnamiesten puheissa pohjan maa oli Pohjanmaa, suunnilleen Ylivieskan, Kalajoen tai Oulun kohdalla. Valkoinen valjakko merkitsi elävää uskoa. Se oli vuosisatojen ja -tuhansien aikana kiertänyt koko maailman ja saapunut aikojen lupulla Pohjanmaalle, jossa oli erityinen etsikkoaika. 
  Aleksi oli ahminut hevosista ja vaunuista joka sanan. Hän, tavallinen pieni poika, hintelät jalat ja paikat samettihousujen polvissa, oli Jumalan valittu ja osa suurta kertomusta. Niin kuin äiti, isä, veljet, sukulaiset ja koko Suomen siioni. Se kerrottiin Raamatussa kirjain kirjaimelta. Israelin kanssa Pohjanmaalla. Kuka tahansa saattoi sen sieltä tarkistaa, nekin nimikristityt ja armonvarkaat, jotka yrittivät Raamattua mieleisekseen oikoa ja vääristellä. Kaikki kansat olivat saaneet mahdollisuutensa. Vain Pohjanmaan kansa oli uskollinen."

Mitä sanoisit runolliseksi kuvatun kirjan kielestä?

Kirjan kieli oli aivan ihanaa. Turhaan ei sitä olla rinnastettu Korkeaan veisuun (lisäksi kirja sisälsi siitä paljon otteita). Tekstin tyylit vaihtelivat jonkin verran. Sinne tänne kirjaa oli siroteltu otteita Aleksin pitämästä vanhoillislestadiolaisuutta kriittisesti tarkastelevasta blogista, jonka kieli oli hyvin asiallista ja sisälsi paljon hyvää pohdintaa. Tässä esimerkki: "Haluan rohkaista uskomiseen. Uskon kipukohtia tutkivan ihmisen ei tarvitse ottaa vastaan kumpaakaan niistä vaihtoehdoista, jotka hänelle tarjotaan: unohda kaikki tai lähde epäuskon tielle. Omia hengellisiä kysymyksiä ja omaatuntoa kannattaa arvostaa, vaikka ympäristö ne kieltäisikin. Jumalan armo ja rakkaus ulottuvat kauas, jos ihminen on kysymyksissään vilpitön. Kun ahdistusta ei tarvitse salata, uskonelämä voi muuttua paremmaksi."

Välillä tekstissä kuvattiin lestadiolaisten suhdetta niihin, jotka eivät ole uskomassa, lasten leikkien näkökulmasta. Näissä pätkissä lestadiolaistytöt leikkivät bratzeilla, barbeilla, nukeilla ja Molla-Maijoilla. Jokainen erilainen nukketyyppi edustaa erilaista arvomaailmaa. "Barbit tulis myös (taas uuden vauvan saaneen Mollan kotiin). Isabellalla olis yks tyttö, jolla olis vaaleenpunanen prinsessamekko ja kolmirengasvaunut, ja Amanda oottas toista lasta, ja se olis jättäny ekan mummille yökylään. Ne olis vieläki tosi kauniita ja laihoja, paitsi Amandalla olis mahan kohalla pieni pallo, ja niillä olis vieläkin korkkarit ja tiukat farkut ja isot tukat. Ne tervehtis mollamaijoja ja nukkeja vähän ujosti, ku ne ei olis ennen niitten kans paljo puhunu, ja sitte ne kattos Alman kotia ja miettis, että vähän vanhanaikanen on ja monivärinen ja nahkasohvat puuttuu ja kristallikruunu.
  Nuket olis tuonu Alman vavalle lahjaksi nallebodyn ja barbit tois hopeisen vauvakaulakorun.... Ne laulais yhessä Ystävä sää lapsien, ja Molla Maijojen äänet helkkys onnellisena ja barbit ja nuket laulais arasti.
  Nukkejen pitäs lähteä kotiin ennen muita, ku ne ei pärjäis lasten kans enää, ja matkalla ne miettis, että kyllä elämä olis helpompaa, jos ne olis yhtä kauniita kun barbit ja yhtä iloisia kuin mollat."

Tässä vielä esimerkki siitä runollisemmasta annista. "Itken sunnuntaisten nettiseurojen saarnaa, joka on pakko kuunnella aamuyöllä kuulokkeilla uudestaan. Siinä nainen kuvattiin lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin. Hän tuntee olonsa hyvin heikoksi ja mitättömäksi. Mutta samalla hän ymmärtää, että Jumalan tarkoitus on varjella häntä kasvamasta liian suureksi ja vahvaksi. Pienen paikalla on turvallista.
   Kun mietin Jumalaa, joka kampeaa lentoon lähteviä lintuemoja pesänreunalta pesänpohjalle piipertämään, käytön puutteessa surkastuneita pikkulinnunsiipiä alkaa kutittaa selkäpuolelta. Minun on vaikea istua aloillani. Nokastani kuuluu huuto kuin autontorvi. Silmiin syttyvät hätävilkut. Suhkuava kyynelneste jäätyy tuulilasille. Siipisulat kohisevat selässä ja on avattava turvavyö, jotta ne mahtuisivat kasvamaan. Leveiksi ja kantaviksi, tuulta ja pyryä pelkäämättömiksi."

Kenelle suosittelisit kirjaa?

Minusta kirja on lukemisen arvoinen kenelle tahansa ja useimmille myös varmasti maailmankuvaa avartava. Oman tien löytäminen, opitun kyseenalaistaminen, totuuden etsiminen, naisen oikeus oman kehon hallintaan, rakkaustarina, vanhoillislestadiolainen arvomaailma, hengellinen vallankäyttö, tasa-arvo, hengelliset kamppailut, valinnanvapaus, usko, arvojen ja perinteiden siirtäminen, lapsiperheen elämä, ne ovat kaikki minun mielestäni kirjan teemoja joitakin mainitakseni.