Kudottujien kujien kaupunki

Itäranta Emmi, Kudottujen kujien kaupunki
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos
Sivuja: s.335
Kouluarvosana: 8

Ostin tämän kirjan pokkariversiona Pasilan rautatieaseman pokkarikaupasta, jossa se oli nostettu näkyvästi näyteikkunaan ja ympäröity ylistävillä lukijapalautteilla. Lankesin siis mainontaan ja itselleni tyypilliseen kirjakauppojen läheisyydessä ilmenevään heikkouteen. Teos vaikutti olevan fantasiakirja ja samalla ehkäpä myös yhteiskunnallisesti kantaanottava romaani ja huomasin kaipaavani sellaista vaihtelua lukemisiini.

Emmi Itäranta ei ollut entuudestaan minulle milläänlailla tuttu kirjailija, mutta myöhemmin sain selville, että häneltä on aiemmin ilmestynyt esikoisromaani Teemastarin kirja. Selvisi myös, että tämä esikoisteos on ollut omassa kirjahyllyssämme, sillä mieheni on jossain vaiheessa ostanut ja lukenut sen (kirjan aihe on ollut dystopia siitä, miten maailman makean veden varannot loppuvat, joten erilaisia tulevaisuuden ympäristökatastrofeja mielellään pohtiva mieheni tietenkin kiinnostui siitä). Itärannan esikoisteos on palkittu ja ylistetty kirja, joka on ilmestynyt useamissa maissa kotimaan ulkopuolellakin. Myös kirjabloggerit näyttävän ylistävän molempia Itärannan romaaneja kilvan, joten oli hieman yllättävää, että mieheni kommentoi esikoisteoista seuraavasti: "Ihan ookoo. Ei nyt mitenkään kovin erityinen." Taidamme olla molemmat tavallista nirsompia lukijoita, sillä voisin sanoa samaa tästä Kudottujen kujien kaupungista.

Tarina:

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu kuvitteelliseen dystooppiseen valtakuntaan,  joka on tuhoutumisen partaalla. Meren ympäröimänä sijaitsee saarivaltio, jonka osien välillä pääsee liikkumaan ilmagondolihisseillä (ja salaista harvojen tuntemaa reittiä pitkin). Eri alojen osaajat asuvat erillään toisistaan, esimerkiksi kirjurit Sanan talossa ja mustemestarit Mustekortteleissa. Päähenkilö Eliana kutoo päivät Seittien talossa, josta pääsee pois myös kudottuja kujia pitkin. Reitin tosin tuntevat vain talon asukit. On ilmeistä, että muidenkin saarella elävien elämä on tarkoin säädeltyä. Siitä pitää huolen kasvoton ja hahmoton verikorallinpunaisten naamioiden taakse kätkeytyvä neuvosto, joka antaa ohjeensa saaren keskellä pönöttävästä korkeasta tornistaan. Ihmeen sopuisasti asukkaat näitä ohjeita näyttävät noudattavankin oikein pohjoiskorealaiseen tyyliin. Elianan kautta voi aistia elämän saarella olevan melkoista nuorallatanssimista, varovaisuutta, sulkeutumista ja nöyrää elämän kapeiden rajojen hyväksymistä.

Näyttää kuitenkin siltä, että neuvosto ei pysty suojelemaan saarelaisiaan enää riittävän hyvin. Jatkuvat tulvat koittelevat saarta ja vaikeuttavat ilmagondoleilla liikkumista. Yhä useampiin tarttuu unirutto ja unennäkijät kuljetettaan työleiriin eli Tahrattujen taloon. Unien näkemistä pidetään pahana asiaa ja unen näkijää riivaavaa, rintakehän päälle istuvaa, kuristavaa Painajaa, kammoksutaan. Elianalla onkin täysi työ oman uniruttonsa piilottelussa.

Tarina lähtee sähäkästi käyntiin, kun Eliana löytää rannalta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti ja jonka käsivarteen on tatuoitu näkymättömällä musteella hänen nimensä. Naisen arvoitus alkaa kiinnostaa Elianaa ja johdattaa hänet katsomaan kotimaansa elämää uudesta kyseenalaistavammasta vinkkelistä.

Parasta kirjassa:

Kirja oli kuin kaunis lyyrinen kuvakudelma. Kielikuvat olivat unenomaisia ja ilmavia. Kuvakudelman säikeiden tutkiminen oli kiinnostavaa, mutta ei järisyttävää. Vieras maa oli erilaisuudestaan huolimatta tunnistettava ja sisälsi paljon meidän maailmassamme pinnalla olevia teemoja, joskaan niitä ei puhkiselitetty tai julistettu suuremmin äänenpainoin. Saaren saattoi nähdä silmiensä edessä. Lukiessa korvissa kohisi jatkuva meren loiske ja tuuli tuiversi tukkaa. Fiilis oli vähän samantapainen kuin mielenkiintoisen surullisenhaikean maalauksen edessä, jonka kuitenkin yllättävän helposti unohtaa.

Kritiikkiä:

Henkilöhahmot jäivät ohuiksi ja heidän persoonansa ei juuri avautunut, ei edes päähenkilön. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit jäävät niin etäisiksi, että heidän kohtalonsa ei päässyt liikuttamaan. Tämän kirjan parissa koetut tunteet olivat laimeita. Kirja oli kuin rentoutusharjoitus, jonka tarjoamissa mielikuvissa joku kokoajan hieman tökkii.

Sitaatti:

"Puhtaan unen museo on tuonnut aina mieleeni merihirviön, sellaisen jota lasten tarinoissa kuvaillaan. Sen katolla seisovat patsaat nousevat taivasta vasten lonkeromaisina, valmiina kurkottamaan ja tarraamaan ja kiskomaan syvyyksiin minkä tahansa tielleen osuvan. Pyöreät ikkunat kiiluvat oranssina ja sinisinä, ja toisinaan varjot sulkeutuvat niiden päälle kuin silmäluomet, päästäkseen unen sisään. Mutta eivät koskaan unennäköä."

Hiljaisuus

Hirvisaari Laila, Hiljaisuus
Kustantaja: Otava, 2016
Sivuja: 239
Kouluarvosana: 9,5

Ennakkokäsitys ja jotain juonesta: Tämäkin kirja oli joululahja. Sain sen rakkaalta tädiltäni, joka kyllä näyttää edelleen hyvin tietävän mikä minua puhuttelee. Takakannessa kerrotaan, että romaani on riipaiseva tarina yksinäisen lapsen peloista ja salaisuuksista. Tarina sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen ja kertoo alakouluikäisestä tytöstä, joka on nähnyt niin kauheita asioita, että on lopettanut puhumisen kokonaan. Inga, jota koulussa kiusataan Nilkku-Inkuksi, asuu isovanhempiensa hoivissa, koska on menettänyt sodassa molemmat vanhempansa.

Koska Inga on hiljaa, hänellä on sitäkin enemmän aikaa tarkkailla. Häntä askarruttavat monet kysymykset maailmankaikkeudesta Jumalaan asti, ja ne hän kirjoittaa ruutuvihkoihin. Vihkojen avulla Inga on vuorovaikutuksessa isovanhempiensa ja perheystävien kanssa. Käännekohta on, kun Ingan koivikon ympäröimään kotiin tulee kesävieraaksi tutun lääkärin poika, joka kohtelee koulukavereista poiketen Ingaa kuin tasavertaista toveria ja Inga saa kokea kelpaavansa ikäisensä seuraksi. Pojan ja tämän isän lämpö ja ystävällisyys saavat Ingan piilotetut tunteet ja kokemukset syvällä sisällä kuohumaan ja avaavat ovia jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin pääsemiselle.

Koulukiusaaminen on teema joka koskettaa minua oman taustani vuoksi henkilökohtaisesti. Lapsen puhumattomuudesta minulla on puolestani kokemusta opettajantyöni kautta. Olen työssäni pohtinut puhumattomuuden syitä ja tämä kirja antaakin mutismille ainakin yhden syyn, joka tietenkään ei ole vastaus kaikkeen puhumattomuuteen. Hirvisaarelta olen lukenut kirjoja ennenkin ja pidän hänen kirjoitustyyliään koruttomana, lämpimänä, luontevasti etenevänä sekä ihmistä ja suomalaisuutta arvostavana. Vaikka Hirvisaari käsittelee kirjoissaan vaikeitakin asioita,  minusta punaisena lankana hänen kirjoissaan on kaiken takana oleva toivo ja ihmisen mahdollisuus kasvuun. Hirvisaaren kerronta on sellaista, että arjenkin pienet asiat ja kohtaamiset saavat merkityksen ja koskettavat. Minun on helppo samaistua henkilöiden elämään ja ajatuksiin. Osasin siis kirjaan tarttuassani odottaa miellyttävää lukukokemusta ja odotukseni myös toteutuivat.

Vahvuuksia: Kirjassa parasta oli se, että henkilöt olivat hyvin tunnistettavia, todenoloisia ja siksi samaistuttavia. Sodan vaikutukset suomalaisiin ja sodanjälkeinen Suomi ovat aiheina kiinnostavia. Sukupolvet siirtävät sotakokemuksia eteenpäin ja siksi sodan haavat koskettavat jopa meitä x-sukupolvelaisia välillisesti. Kirjan Suomessa on jotain samaa kuin vielä lapsuuteni Suomessa maaseudulla oli. Siksi lukeminen herättää myös jonkin verran nostalgisia väristyksiä ja vastasi osaltaan myös viime aikoina sisälläni kytemään alkaneeseen tarpeeseen saada tietää lisää isovanhempieni ja vanhempieni elämän viitekehyksistä sotavuosien jälkeen.

Pidin suunnattomasti myös kirjan rauhallisesta ja verkkaisesta tunnelmasta, joka selkeästi rauhoitti myös sen hetkistä omaa sisäistä meteliäni. Lukiessa haistoin kesäisen koivikon tuoksun, pihasaunasta kohoavan savun, kuulin kosken kuohunnan, askeleet pihan hiekkatiellä ja käen kukunnan.

Luin kirjan junamatkalla Helsingistä Kuopioon. Tunnit kuluivat kirjan parissa joutuisasti, mutta tunnekuohuja oli lastenvaunussa istuessa hieman vaikea piilottaa. Kirja kirvoitti minulta useammat kyyneleet. Palasin kai mielessäni omiin kiusaamiskokemuksiini ja pelkoihini. Ihmisen häpeässä, surussa, pelossa ja toiveissa on jotain niin kaikille samaa ja kirjailija onnistui tarjoilemaan nämä tunteet niin, että ne alkoivat tuntua lähes henkilökohtaisilta. Loppukohtauksen aikana itkin jo aika näkyvästi, joka oli hieman kiusallista ympäristöstäni johtuen. Kyyneleet olivat kuitenkin onnen kyyneleitä. :)

Kritiikkiä: Olisin lukenut kirjaa mielelläni pidempäänkin. Henkilöhahmoista oli vaikea luopua. Tämä oli vähän liian lyhyt kirja, vaikka toisaalta ymmärrän rajauksen. Sanomansa kannalta kirja oli riittävän pitkä.

Sitaatti:
"-Inga, tiedätkö mitä tarkoittaa itsensä voittaminen?
     Inga vilkaisee suurilla silmillään kysyvästi.
- Se tarkoittaa sitä, että jos sinun edessäsi on jokin mahdoton möhkäle ja haluat ylittää sen, et anna periksi vaan ylität. Pelkäsithän sinä noustessasi koskella kivelle, mutta sitten voitit itsesi ja nousit sille. Sinä olit päättänyt tehdä sen ja sinä teit. Vaikka jouduitkin kuolemanvaaraan. Äsken sinä voitit toisenlaisen kiven. Menit tuonne kellariin ja aloitit muistisi tuskallisen purkamisen sieltä missä olit kun kaikki tapahtui. Eikö niin?
  Inga nyökkää. Lääkärisedässä on turva. Hänellä on turva myös Joelissa, joka on hiljaa, katsoo häntä ja pyörittää mustikkavarpua kädessään. Täällä on yhtä rauhallista kuin kotipihassa, tuuli suhisee puissa ja jostain kuuluu koiran haukuntaa."

Muuta: Oli kulunut aikaa siitä, kun viimeksi luin Laila Hirvisaarta. Tämän kirjan innoittamana ostin Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta Hirvisaaren Sonja -sarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka sijoittuvat tsaarin Venäjän viimeisiin vuosiin. Rintarinnan sarjan kanssa aloin lukea tietokirjaa Tsaari Nikolaista, Suomen viimeisestä suurruhtinaasta. Aiomme mieheni kansa lähteä kesällä Pietariin ja uskon tämän toimivan hyvänä pohjustuksena tulevalle reissulle.

Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Kustantaja: Bazarkustannus Oy, 2016
Alkuoperäisteos: englanninkielinen The Midnight Rose, 2013
Sivuja: 667
Kouluarvosana: 8-

Ennakkokäsitys: Sain Keskiyön ruusun joululahjaksi mieheltäni. En tänä jouluna osannut nimetä kovinkaan täsmällisiä kirjatoiveita, joten mieheni sai ihan itse pähkäillä mistä mahtaisin pitää. Olen viime vuosina saanut häneltä lahjaksi takuuvarmojen kirjailijoiden tuotannon lisäksi paljon ihania elämänkertoja ja kartanoromantiikkaa sisältävä järkäle vaikutti ihan lupaavalta vaihtelulta. Sisäkansien suositustesteissä kirjaa sanottiin mm. Downton Abbey -tyyliseksi suurmenestykseksi. Sen sanottiin sisältävän hiukan jännitystä, romantiikkaa, historiallista romaania ja perhedraamaa ja irlantilaisen Riley kertojantaitoja ylistettiin maasta taivaaseen, joten ei ollut vaikea ymmärtää, miten mieheni oli tähän valintaan päätynyt. Rakastan brittidraamoja, joissa on juuri edellämainittuja elementtejä ja tämä kirja lupasi juuri niitä. Kirjan kansi oli kaunis, herkkä ja tyttökirjamainen. Kävinkin heti jouluaattoiltana tiiliskiveen käsiksi ahnaasti. :) Ja ennen vuoden vaihdetta se olikin luettu.

Sisältö: Kirja sijoittuu kahteen aikaan, nykypäivään Englannin maaseudulla valtavassa Astburyn parhaat päivänsä nähneessä herraskartanossa sekä 1900-luvun alkuun Intiassa ja Isossa-Britanniassa. Kirjeiden muotoon puetut menneisyyden tuulahdukset ovat kirjan antoisinta osaa. Reaaliajan kuvaus on siihen verrattuna pääosin melko väritöntä ja keskittyy vanhojen arvoituksien ratkaisemiseen. Menneisyys ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa kuitenkin sujuvasti. Ja loppua kohti jännitys tiivistyy. Historian vaikutukset tähän päivään lähtevät ratkeamaan tavalla, joka onnistuu pitämään ainakin tätä lukijaa otteessaan.

Kirjan päähenkilö on Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka kuvaa kirjeissään eksoottista ja loisteliastakin lapsuuttaan intialaisten ruhtinassukujen keskellä, ystävyyttään intialaiseen prinsessaan ja muuttoa opiskelemaan sisäoppilaitokseen kotimaasta täysin poikkeavaan Isoon-Britanniaan. Iso-Britanniassa Anahita päätyy sotaa pakoon Astburyn kartanoon ja tutustuu myös kartanon poikaan. Häntä ei pidetä pojalle sopivana seuralaisena ja siitähän se soppa sitten tietysti syntyy.

Lähes vuosisata myöhemmin Anahitan lapsenlapsi Ari Malik lähtee selvittämään jo edesmenneen isoäitinsä vaiheita Isoon-Britanniaan ja tutustuu samalla amerikkalaiseen näyttelijä Rebeccaan, joka on kuvaamassa Astburyn kartanossa uutta elokuvaa ja kiinnostunut kovasti kartanon nykyisestä isännästä ja salamyhkäisestä menneisyydestä.

Vahvuuksia: Käsitykseni intialaisesta kulttuurista ovat vähäiset ja kliseiset. En tiennyt, että brittiläisen siirtomavallan aikaan maassa hallitsi myös itsenäisiä (toki Britannialle alamaisia) ruhtinassukuja. Se miten elämää ruhtinaiden palatsissa kuvattiin oli kiehtovaa ja nautiskelin mielikuvissani mm. palatsien upeasta sisustuksesta, joita värittivät itämaisista sisustusliikkeistä saamani vaikutelmat.

Kirjassa punotaan ripeää tahtia salaisuuksia, jotka kaipaavat ratkaisuja ja se onnistuukin koukuttamaan kiitettävästi pariinsa.

Kritiikkiä: Kirjassa käsiteltiin hindulaisuutta ihanoivaan sävyyn. Muutamat kristityt puolestaan esitettiin täydellisenä vastakohtana viisaille, suvaitseville, henkistyneille ja lämpimille hinduille, jotka osaavat lukea jumalten viestejä. Kristitityt sen sijaan ovat (ainakin ainut kristitty, jolla on kirjassa merkittävä rooli) ahdasmielisiä, julmia, tunteettomia ja tuomitsevia.  Hindujen parantamisessa käyttämät luonnonmenetelmät on myös nostettu korkealle jalustalle. Anahita on kirjassa parempi parantaja kuin länsimainen lääkäri. Yllättävän monen kirjan henkilön vakaumus tuli tarinan aikana jotenkin esille ja Britanniasta kotoisin olevat "hyvikset", joilla ei ollut enemmälti kosketusta intialaiseen uskonnollisuuteen, olivat jonkin sortin ateisteja. Syntyy vaikutelma, että Lucinda Riley kuulunee uskonnollisesti tälle ajalle tyypilliseen "uushenkiseen" porukkaan, joka etsii henkiselle kehitykselleen vaikutteita ja mielenrauhaa etenkin itämaisista uskonnoista.

Lisäksi minusta useimmat henkilöt olivat aika tasapaksuja tyyppejä, joiden persoona olisi ollut kiinnostavampi, jos meille ihmisille tyypillisiä sisäisiä paradoksaalisuuksia ja pieniä olemisen ja ajattelun nyansseja olisi tuotu enemmän esille. Väliltä lähes kaikki päähenkilöt tuntuivat yhdeltä ja samalta hahmolta, jotka oli vain puettu eri näyttelijän rooliasuihin ja heidän käymänsä keskustelut liian arkipäiväisiltä ja kankeilta. Anahitan prinsessakaverilla oli kirjan hahmoista kaikista eniten persoonaa.

Sitaatti:
"...muistan. Yön liikkumattomuudessa oli tuulenvireen häivähdyskin siunattu helpotus Jaipurin loputtomasta kuivasta helteestä. Asun naisten zenanassa muiden naisten ja lasten kanssa, ja me kiipeämme usein Kuupalatsin katoille ja sijaamme itsellemme nukkumapaikan sinne. 
  Maatessani siellä tuijottamassa tähtiä kuulen suloista, puhdasäänistä laulua. Ja silloin tiedän, että jotakuta minulle rakasta ihmistä viedään parhaillaan pois maan päältä ja kohotetaan lempeästi ylöspäin...

Muuta: Vaikka kirjasta on helppo löytää kritisoitavaa, en kadu sen lukemista. Lukuseikkailu oli mielenkiintoinen. Oli jännittävää tarkkailla kirjan arvomaailman yksityiskohtia ja toisaalta pohtia, miten henkilöihin liittyvät mysteerit lopulta tulevat punoutumaan yhtenäiseksi juoneksi. Kirjan loppupuolella koin jopa vähän samaa fiilistä kuin Kotiopettajattaren romaania lukiessani, vaikka klassikko kohoaa toki kaikin tavoin tämän kirjan yli.