Suudelkaa minua

Pancol Katherine, Suudelkaa minua
Kustantaja: Bazarkustannus Oy, 2016
Alkuoperäisteos: ranskankielinen alkuteos Embrassez-moi, 2003
Sivuja: 430
Kouluarvosana: 9

"Joskus vaimo oli alkoholisti, joskus hän itki. Hän lihoi, laihtui, pyörtyili... Hassua, kirjoittaessa vaatii taitoa kertoa tarina lyhyesti ja tiivistetysti, mutta suullisesti kertoessa kuulijakuntaa pitää vallassaan sitä paremmin, mitä pidempään venyttää jännitystä! Minusta on hauska rönsyillä kun tarinoin ja jopa kertoa eri tarina eri ihmisille. On tylsää kertoa aina samaa tarinaa!

   Virgile katseli yhä New Yorkia kieli roikkuen, hartiat lysyssä. Hän pitäisi tuosta tarinasta. Kaiken tietämyksensä hän oli oppinut kirjoista." 

Olen lukenut kaikki ranskalaiselta Katherine Pancolilta suomennetut romaanit ahmimalla ne saman tien julkaisemisen jälkeen. Pancolin henkilöhahmot ovat niin eläviä, inhimillisiä ja täynnä vivahteita, että heidän elämänsä seuraamiseen jää koukkuun samaan tapaan kuin minulle on käynyt lempisarjojeni henkilöiden kanssa (esim. Gilmoren tytöt). Pancolin kirjoissa on runsas henkilögalleria. Persoonat eivät ole missään mielessä latteita tai tasapaksuja, vaan hikoilevia, piereviä, rönsyileviä, rakastavia, pelkääviä, epätoivoisia, neuroottisia, psykopaatteja, itsekkäitä, vaatimattomia, unelmoijia, kiihkeitä, kylmiä, kuumia, kömpelöitä, teeskentelijöitä, aitoja, herkkiä, runoilijoita, tarkkailijoita, neroja, ahneita, moukkamaisia, eteenpäin meneviä, kompleksisia... Milloin mitäkin. Kaikkea sitä, mitä me ihmiset olemme.

Pancol päästää lukijan hahmojensa pään sisään. Seuraamaan heidän unelmiaan, kasvuaan ja kipujaan. Kirjojen teksti on täynnä yksityiskohtia ja ajatusryöppyjä. Se on selontekoa jollaisen avulla sokealla tehdään maailma näkyväksi kaikkine sävyineen, valoineen ja varjoineen. Kaiken alussa sekavaltakin vaikuttavan rönsyilyn keskelle rakentuu tarina, joka vie mukanaan ja yllättää käänteillään. Pancolin henkilöhahmot eivät ole sellaisia, joiden kanssa tosielämässä ystävystyisin ja pääsisin todennäköisesti samalle aaltopituudelle. Heidän arvonsa ja toimintatapansa voivat olla hyvin kaukana omistani, mutta inhimillisiä he ovat ja siksi samaistuttavia. Jopa kovimpia julmureitakin oppii jollain lailla ymmärtämään, niin tarkasti heidän vaikuttimiaan, motiivejaan, taustojaan ja ajatuskulkujaan kuvataan. Rakkaimpienkien päähenkilöiden inhimilliset heikkoudet ovat selvästi lukijan näkyvillä. Pyhimyksiä kirjoissa ei esiinny kuten ei elämässäkään.

Odotukseni uusimman suomennetun Pancolin suhteen olivat siis kovat ja ilahduin kun sain sen mieheltäni syntymäpäivälahjaksi. Lukeminen kuitenkin takkusi aluksi. Pancol ei juuri kirjoissaan vaivaudu esittelemään hahmojaan lukijalle helpolla tavalla. Uusiin hahmoihin ja tarinaan tutustuminen on työlästä ja on vaikea pysyä kärryllä siitä kuka kukin on. Suudelkaa minua -kirjan hahmot eivät alussa vaikuttaneet lainkaan kiinnostavilta. Heidän elämänsä ja elämäntapansa tuntui olevan liian kaukana omastani. Hahmojen yksityisiin ajatuksiinsa sukellettiin niin nopeasti, että mielikuvissa muodostunut kuva siitä millaista kirjaa olen lukemassa, säilyi pitkään hatarana. Niinpä lopetin kirjan alussa kesken. Olin jopa pettynyt.

Minulle selvisi, että Suudelkaa minua on Pancolin varhaisempaa tuotantoa, tosin vasta nyt suomeksi käännettyä. Krokotiilin keltaiset silmät -trilogia ja osin sen henkilöhahmojen parissa jatkava Mimmit -trilogia, ovat Ranskassa ilmestyneet vasta tämän kirjan jälkeen. Ajattelin, että okei, Katherinen kirjailijantaidot eivät vielä tätä romaania kirjoittaessa olleet kehittyneet huippuunsa. Sitten vuoden alussa sairastuin flunssaan ja tartuin sairasvuoteella maatessani kirjaan uudelleen. Onneksi. Sillä kirja onnistui alkukankeuden jälkeen todellakin pitämään otteensa. Ei ehkä aivan samalla intensiteetillä kuin trilogiat, mutta kuitenkin. Henkilöhahmoista tuli tuttujani ja heidän kohtalonsa alkoi herättää uteliaisuutta. Kirja toimi jälleen seikkailuretkenä vieraaseen maailmaan. Täysin erilaisten ihmisten pään sisälle. Ymmärsin, että aiemmat Pancolin kirjat ovat onnistuneet tempaamaan minut heti mukaansa etupäässä siksi, että niiden henkilöt ovat pääosin olleet jo entuudestaan tuttuja, eikä täysin uutta hahmogalleriaa ole tarvinnut ottaa kertalaakista haltuunsa (toki trilogioiden aloituskirjan suhteen tämä vaiva piti aikoinaan nähdä).

Teema, henkilöt, juoni

Suudelkaa minua kertoo rakkaudennälästä ja peloista, jotka tekevät rakastamisen vaikeaksi. Se kertoo rakastamista vaikeuttavista kokemuksista ja hylkäämisistä. Ja se kertoo elämänvalinnoista, jotka kuluttavat ihmisen puhtautta ja elämänuskoa, mutta eivät vie pois halua ja toivetta tulla nähdyksi ja kosketetuksi. Päähenkilö on ranskalainen Angela, joka on saanut rakkaudessa siipeensä monesti ja on kyyninen maailmannainen, joka ei juuri usko rakkauteen itsessään tai muissa. Angela elää yhdessä Virgile -nimisen miehen kanssa. Heidän ystävyytensä on platonisella tasolla, mutta Virgilekään ei loppujen lopuksi ole niin harmiton Hessu Hopo -tyyppi kuin miltä alussa vaikuttaa. Tsekkiläinen Mathias on mies, joka kylmäkiskoisuutensa ja sitoutumattomuutensa vuoksi vetää Angelaa puoleensa, vaikka vaisto kehottaisikin pysymään hänestä kaukana. Mathiaksella on myös omat haavansa ja menneisyytensä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta ihmissuhteisiin. Silti hänen persoonansa on kirjoitettu hyvin kiinnostavaksi ja puoleensavetäväksi.

Näiden henkilöiden lisäksi keskeinen tosielämän hahmo on romaaniin kirjoitettu menneen maailman mykkäelokuvatähti Louise Brooks, jota Angela käy tämän vanhuudenpäivinään haastattelemassa kirjaansa varten. Angelan ja (tämän romaanin perusteella) hillittömän, ahneen ja itseään varten elävän Louisen keskustelut miehistä, tunteista ja elämästä ovat romaanin takaumia, jotka auttavat lukijaa tutustumaan Angelaan ja tämän ajatusmaailmaan uudella tasolla.

Ihmissuhteiden, ajatusryöppyjen, vuoropuhelujen ja kohtaamisten ympärille rakentuu hiljalleen romaanin juoni, jonka voisi tiivistää vastakkaisten tahtojen taisteluksi, matkaksi kohti uudenlaista rohkeutta ja toisaalta myös epätoivoa. Enpä taida enempää juonta halutakaan avata. :) Silloin se pystyy pitämään paremmin uudetkin lukijat otteessaan. Juonta tärkeämpiä ovat silti henkilöt. Itse tarina olisi helppo tiivistää yhteen sivuun, mutta henkiin se herää henkilöittensä kautta.

"No, miksi te sitten ostatte niitä? Koristeeksiko? Lukeaksenne niitä takan ääressä sitten kun olette vanha? Mitä jos teidän pitäisi suositella minulle yhtä? En koskaan lue. Minulla ei ole aikaa, mutta tiedän, että olen vajavainen ilman kirjoja... On tärkeää lukea, jos haluaa ymmärtää miten maailma toimii."  Minä arvostin sitä, että hän sanoi niin. Hivenen jopa ihailin häntä. Tuo mies ei haaskaa aikaansa, ajattelin. Hän käy kiinni kaikkeen, mikä ravitsee häntä ja täyttää hänen puutteensa. Hän on kyltymätön.

"Hassua ajatella elämäänsä pelivoittoina, uusina eläminä. Jotkut ihmiset vievät meiltä palan elämää, jotkut antavat uuden palan. Pitäisi laatia luettelo. Nähdä vain ne ihmiset, jotka antavat minulle elämiä.
  Elämä on myös sitä: sitä että koko ajan latoo palasia vieri viereen tai katsoo niiden putoilemista pois. Jonain päivänä mitta tulee täyteen. Silloin ei jaksa enää nostella niitä, ei pysytellä pystyssä."

Kudottujien kujien kaupunki

Itäranta Emmi, Kudottujen kujien kaupunki
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos
Sivuja: s.335
Kouluarvosana: 8

Ostin tämän kirjan pokkariversiona Pasilan rautatieaseman pokkarikaupasta, jossa se oli nostettu näkyvästi näyteikkunaan ja ympäröity ylistävillä lukijapalautteilla. Lankesin siis mainontaan ja itselleni tyypilliseen kirjakauppojen läheisyydessä ilmenevään heikkouteen. Teos vaikutti olevan fantasiakirja ja samalla ehkäpä myös yhteiskunnallisesti kantaanottava romaani ja huomasin kaipaavani sellaista vaihtelua lukemisiini.

Emmi Itäranta ei ollut entuudestaan minulle milläänlailla tuttu kirjailija, mutta myöhemmin sain selville, että häneltä on aiemmin ilmestynyt esikoisromaani Teemastarin kirja. Selvisi myös, että tämä esikoisteos on ollut omassa kirjahyllyssämme, sillä mieheni on jossain vaiheessa ostanut ja lukenut sen (kirjan aihe on ollut dystopia siitä, miten maailman makean veden varannot loppuvat, joten erilaisia tulevaisuuden ympäristökatastrofeja mielellään pohtiva mieheni tietenkin kiinnostui siitä). Itärannan esikoisteos on palkittu ja ylistetty kirja, joka on ilmestynyt useamissa maissa kotimaan ulkopuolellakin. Myös kirjabloggerit näyttävän ylistävän molempia Itärannan romaaneja kilvan, joten oli hieman yllättävää, että mieheni kommentoi esikoisteoista seuraavasti: "Ihan ookoo. Ei nyt mitenkään kovin erityinen." Taidamme olla molemmat tavallista nirsompia lukijoita, sillä voisin sanoa samaa tästä Kudottujen kujien kaupungista.

Tarina:

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu kuvitteelliseen dystooppiseen valtakuntaan,  joka on tuhoutumisen partaalla. Meren ympäröimänä sijaitsee saarivaltio, jonka osien välillä pääsee liikkumaan ilmagondolihisseillä (ja salaista harvojen tuntemaa reittiä pitkin). Eri alojen osaajat asuvat erillään toisistaan, esimerkiksi kirjurit Sanan talossa ja mustemestarit Mustekortteleissa. Päähenkilö Eliana kutoo päivät Seittien talossa, josta pääsee pois myös kudottuja kujia pitkin. Reitin tosin tuntevat vain talon asukit. On ilmeistä, että muidenkin saarella elävien elämä on tarkoin säädeltyä. Siitä pitää huolen kasvoton ja hahmoton verikorallinpunaisten naamioiden taakse kätkeytyvä neuvosto, joka antaa ohjeensa saaren keskellä pönöttävästä korkeasta tornistaan. Ihmeen sopuisasti asukkaat näitä ohjeita näyttävät noudattavankin oikein pohjoiskorealaiseen tyyliin. Elianan kautta voi aistia elämän saarella olevan melkoista nuorallatanssimista, varovaisuutta, sulkeutumista ja nöyrää elämän kapeiden rajojen hyväksymistä.

Näyttää kuitenkin siltä, että neuvosto ei pysty suojelemaan saarelaisiaan enää riittävän hyvin. Jatkuvat tulvat koittelevat saarta ja vaikeuttavat ilmagondoleilla liikkumista. Yhä useampiin tarttuu unirutto ja unennäkijät kuljetettaan työleiriin eli Tahrattujen taloon. Unien näkemistä pidetään pahana asiaa ja unen näkijää riivaavaa, rintakehän päälle istuvaa, kuristavaa Painajaa, kammoksutaan. Elianalla onkin täysi työ oman uniruttonsa piilottelussa.

Tarina lähtee sähäkästi käyntiin, kun Eliana löytää rannalta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti ja jonka käsivarteen on tatuoitu näkymättömällä musteella hänen nimensä. Naisen arvoitus alkaa kiinnostaa Elianaa ja johdattaa hänet katsomaan kotimaansa elämää uudesta kyseenalaistavammasta vinkkelistä.

Parasta kirjassa:

Kirja oli kuin kaunis lyyrinen kuvakudelma. Kielikuvat olivat unenomaisia ja ilmavia. Kuvakudelman säikeiden tutkiminen oli kiinnostavaa, mutta ei järisyttävää. Vieras maa oli erilaisuudestaan huolimatta tunnistettava ja sisälsi paljon meidän maailmassamme pinnalla olevia teemoja, joskaan niitä ei puhkiselitetty tai julistettu suuremmin äänenpainoin. Saaren saattoi nähdä silmiensä edessä. Lukiessa korvissa kohisi jatkuva meren loiske ja tuuli tuiversi tukkaa. Fiilis oli vähän samantapainen kuin mielenkiintoisen surullisenhaikean maalauksen edessä, jonka kuitenkin yllättävän helposti unohtaa.

Kritiikkiä:

Henkilöhahmot jäivät ohuiksi ja heidän persoonansa ei juuri avautunut, ei edes päähenkilön. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit jäävät niin etäisiksi, että heidän kohtalonsa ei päässyt liikuttamaan. Tämän kirjan parissa koetut tunteet olivat laimeita. Kirja oli kuin rentoutusharjoitus, jonka tarjoamissa mielikuvissa joku kokoajan hieman tökkii.

Sitaatti:

"Puhtaan unen museo on tuonnut aina mieleeni merihirviön, sellaisen jota lasten tarinoissa kuvaillaan. Sen katolla seisovat patsaat nousevat taivasta vasten lonkeromaisina, valmiina kurkottamaan ja tarraamaan ja kiskomaan syvyyksiin minkä tahansa tielleen osuvan. Pyöreät ikkunat kiiluvat oranssina ja sinisinä, ja toisinaan varjot sulkeutuvat niiden päälle kuin silmäluomet, päästäkseen unen sisään. Mutta eivät koskaan unennäköä."

Hiljaisuus

Hirvisaari Laila, Hiljaisuus
Kustantaja: Otava, 2016
Sivuja: 239
Kouluarvosana: 9,5

Ennakkokäsitys ja jotain juonesta: Tämäkin kirja oli joululahja. Sain sen rakkaalta tädiltäni, joka kyllä näyttää edelleen hyvin tietävän mikä minua puhuttelee. Takakannessa kerrotaan, että romaani on riipaiseva tarina yksinäisen lapsen peloista ja salaisuuksista. Tarina sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen ja kertoo alakouluikäisestä tytöstä, joka on nähnyt niin kauheita asioita, että on lopettanut puhumisen kokonaan. Inga, jota koulussa kiusataan Nilkku-Inkuksi, asuu isovanhempiensa hoivissa, koska on menettänyt sodassa molemmat vanhempansa.

Koska Inga on hiljaa, hänellä on sitäkin enemmän aikaa tarkkailla. Häntä askarruttavat monet kysymykset maailmankaikkeudesta Jumalaan asti, ja ne hän kirjoittaa ruutuvihkoihin. Vihkojen avulla Inga on vuorovaikutuksessa isovanhempiensa ja perheystävien kanssa. Käännekohta on, kun Ingan koivikon ympäröimään kotiin tulee kesävieraaksi tutun lääkärin poika, joka kohtelee koulukavereista poiketen Ingaa kuin tasavertaista toveria ja Inga saa kokea kelpaavansa ikäisensä seuraksi. Pojan ja tämän isän lämpö ja ystävällisyys saavat Ingan piilotetut tunteet ja kokemukset syvällä sisällä kuohumaan ja avaavat ovia jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin pääsemiselle.

Koulukiusaaminen on teema joka koskettaa minua oman taustani vuoksi henkilökohtaisesti. Lapsen puhumattomuudesta minulla on puolestani kokemusta opettajantyöni kautta. Olen työssäni pohtinut puhumattomuuden syitä ja tämä kirja antaakin mutismille ainakin yhden syyn, joka tietenkään ei ole vastaus kaikkeen puhumattomuuteen. Hirvisaarelta olen lukenut kirjoja ennenkin ja pidän hänen kirjoitustyyliään koruttomana, lämpimänä, luontevasti etenevänä sekä ihmistä ja suomalaisuutta arvostavana. Vaikka Hirvisaari käsittelee kirjoissaan vaikeitakin asioita,  minusta punaisena lankana hänen kirjoissaan on kaiken takana oleva toivo ja ihmisen mahdollisuus kasvuun. Hirvisaaren kerronta on sellaista, että arjenkin pienet asiat ja kohtaamiset saavat merkityksen ja koskettavat. Minun on helppo samaistua henkilöiden elämään ja ajatuksiin. Osasin siis kirjaan tarttuassani odottaa miellyttävää lukukokemusta ja odotukseni myös toteutuivat.

Vahvuuksia: Kirjassa parasta oli se, että henkilöt olivat hyvin tunnistettavia, todenoloisia ja siksi samaistuttavia. Sodan vaikutukset suomalaisiin ja sodanjälkeinen Suomi ovat aiheina kiinnostavia. Sukupolvet siirtävät sotakokemuksia eteenpäin ja siksi sodan haavat koskettavat jopa meitä x-sukupolvelaisia välillisesti. Kirjan Suomessa on jotain samaa kuin vielä lapsuuteni Suomessa maaseudulla oli. Siksi lukeminen herättää myös jonkin verran nostalgisia väristyksiä ja vastasi osaltaan myös viime aikoina sisälläni kytemään alkaneeseen tarpeeseen saada tietää lisää isovanhempieni ja vanhempieni elämän viitekehyksistä sotavuosien jälkeen.

Pidin suunnattomasti myös kirjan rauhallisesta ja verkkaisesta tunnelmasta, joka selkeästi rauhoitti myös sen hetkistä omaa sisäistä meteliäni. Lukiessa haistoin kesäisen koivikon tuoksun, pihasaunasta kohoavan savun, kuulin kosken kuohunnan, askeleet pihan hiekkatiellä ja käen kukunnan.

Luin kirjan junamatkalla Helsingistä Kuopioon. Tunnit kuluivat kirjan parissa joutuisasti, mutta tunnekuohuja oli lastenvaunussa istuessa hieman vaikea piilottaa. Kirja kirvoitti minulta useammat kyyneleet. Palasin kai mielessäni omiin kiusaamiskokemuksiini ja pelkoihini. Ihmisen häpeässä, surussa, pelossa ja toiveissa on jotain niin kaikille samaa ja kirjailija onnistui tarjoilemaan nämä tunteet niin, että ne alkoivat tuntua lähes henkilökohtaisilta. Loppukohtauksen aikana itkin jo aika näkyvästi, joka oli hieman kiusallista ympäristöstäni johtuen. Kyyneleet olivat kuitenkin onnen kyyneleitä. :)

Kritiikkiä: Olisin lukenut kirjaa mielelläni pidempäänkin. Henkilöhahmoista oli vaikea luopua. Tämä oli vähän liian lyhyt kirja, vaikka toisaalta ymmärrän rajauksen. Sanomansa kannalta kirja oli riittävän pitkä.

Sitaatti:
"-Inga, tiedätkö mitä tarkoittaa itsensä voittaminen?
     Inga vilkaisee suurilla silmillään kysyvästi.
- Se tarkoittaa sitä, että jos sinun edessäsi on jokin mahdoton möhkäle ja haluat ylittää sen, et anna periksi vaan ylität. Pelkäsithän sinä noustessasi koskella kivelle, mutta sitten voitit itsesi ja nousit sille. Sinä olit päättänyt tehdä sen ja sinä teit. Vaikka jouduitkin kuolemanvaaraan. Äsken sinä voitit toisenlaisen kiven. Menit tuonne kellariin ja aloitit muistisi tuskallisen purkamisen sieltä missä olit kun kaikki tapahtui. Eikö niin?
  Inga nyökkää. Lääkärisedässä on turva. Hänellä on turva myös Joelissa, joka on hiljaa, katsoo häntä ja pyörittää mustikkavarpua kädessään. Täällä on yhtä rauhallista kuin kotipihassa, tuuli suhisee puissa ja jostain kuuluu koiran haukuntaa."

Muuta: Oli kulunut aikaa siitä, kun viimeksi luin Laila Hirvisaarta. Tämän kirjan innoittamana ostin Suomalaisen kirjakaupan pokkarialesta Hirvisaaren Sonja -sarjan kolme ensimmäistä osaa, jotka sijoittuvat tsaarin Venäjän viimeisiin vuosiin. Rintarinnan sarjan kanssa aloin lukea tietokirjaa Tsaari Nikolaista, Suomen viimeisestä suurruhtinaasta. Aiomme mieheni kansa lähteä kesällä Pietariin ja uskon tämän toimivan hyvänä pohjustuksena tulevalle reissulle.

Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Kustantaja: Bazarkustannus Oy, 2016
Alkuoperäisteos: englanninkielinen The Midnight Rose, 2013
Sivuja: 667
Kouluarvosana: 8-

Ennakkokäsitys: Sain Keskiyön ruusun joululahjaksi mieheltäni. En tänä jouluna osannut nimetä kovinkaan täsmällisiä kirjatoiveita, joten mieheni sai ihan itse pähkäillä mistä mahtaisin pitää. Olen viime vuosina saanut häneltä lahjaksi takuuvarmojen kirjailijoiden tuotannon lisäksi paljon ihania elämänkertoja ja kartanoromantiikkaa sisältävä järkäle vaikutti ihan lupaavalta vaihtelulta. Sisäkansien suositustesteissä kirjaa sanottiin mm. Downton Abbey -tyyliseksi suurmenestykseksi. Sen sanottiin sisältävän hiukan jännitystä, romantiikkaa, historiallista romaania ja perhedraamaa ja irlantilaisen Riley kertojantaitoja ylistettiin maasta taivaaseen, joten ei ollut vaikea ymmärtää, miten mieheni oli tähän valintaan päätynyt. Rakastan brittidraamoja, joissa on juuri edellämainittuja elementtejä ja tämä kirja lupasi juuri niitä. Kirjan kansi oli kaunis, herkkä ja tyttökirjamainen. Kävinkin heti jouluaattoiltana tiiliskiveen käsiksi ahnaasti. :) Ja ennen vuoden vaihdetta se olikin luettu.

Sisältö: Kirja sijoittuu kahteen aikaan, nykypäivään Englannin maaseudulla valtavassa Astburyn parhaat päivänsä nähneessä herraskartanossa sekä 1900-luvun alkuun Intiassa ja Isossa-Britanniassa. Kirjeiden muotoon puetut menneisyyden tuulahdukset ovat kirjan antoisinta osaa. Reaaliajan kuvaus on siihen verrattuna pääosin melko väritöntä ja keskittyy vanhojen arvoituksien ratkaisemiseen. Menneisyys ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa kuitenkin sujuvasti. Ja loppua kohti jännitys tiivistyy. Historian vaikutukset tähän päivään lähtevät ratkeamaan tavalla, joka onnistuu pitämään ainakin tätä lukijaa otteessaan.

Kirjan päähenkilö on Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka kuvaa kirjeissään eksoottista ja loisteliastakin lapsuuttaan intialaisten ruhtinassukujen keskellä, ystävyyttään intialaiseen prinsessaan ja muuttoa opiskelemaan sisäoppilaitokseen kotimaasta täysin poikkeavaan Isoon-Britanniaan. Iso-Britanniassa Anahita päätyy sotaa pakoon Astburyn kartanoon ja tutustuu myös kartanon poikaan. Häntä ei pidetä pojalle sopivana seuralaisena ja siitähän se soppa sitten tietysti syntyy.

Lähes vuosisata myöhemmin Anahitan lapsenlapsi Ari Malik lähtee selvittämään jo edesmenneen isoäitinsä vaiheita Isoon-Britanniaan ja tutustuu samalla amerikkalaiseen näyttelijä Rebeccaan, joka on kuvaamassa Astburyn kartanossa uutta elokuvaa ja kiinnostunut kovasti kartanon nykyisestä isännästä ja salamyhkäisestä menneisyydestä.

Vahvuuksia: Käsitykseni intialaisesta kulttuurista ovat vähäiset ja kliseiset. En tiennyt, että brittiläisen siirtomavallan aikaan maassa hallitsi myös itsenäisiä (toki Britannialle alamaisia) ruhtinassukuja. Se miten elämää ruhtinaiden palatsissa kuvattiin oli kiehtovaa ja nautiskelin mielikuvissani mm. palatsien upeasta sisustuksesta, joita värittivät itämaisista sisustusliikkeistä saamani vaikutelmat.

Kirjassa punotaan ripeää tahtia salaisuuksia, jotka kaipaavat ratkaisuja ja se onnistuukin koukuttamaan kiitettävästi pariinsa.

Kritiikkiä: Kirjassa käsiteltiin hindulaisuutta ihanoivaan sävyyn. Muutamat kristityt puolestaan esitettiin täydellisenä vastakohtana viisaille, suvaitseville, henkistyneille ja lämpimille hinduille, jotka osaavat lukea jumalten viestejä. Kristitityt sen sijaan ovat (ainakin ainut kristitty, jolla on kirjassa merkittävä rooli) ahdasmielisiä, julmia, tunteettomia ja tuomitsevia.  Hindujen parantamisessa käyttämät luonnonmenetelmät on myös nostettu korkealle jalustalle. Anahita on kirjassa parempi parantaja kuin länsimainen lääkäri. Yllättävän monen kirjan henkilön vakaumus tuli tarinan aikana jotenkin esille ja Britanniasta kotoisin olevat "hyvikset", joilla ei ollut enemmälti kosketusta intialaiseen uskonnollisuuteen, olivat jonkin sortin ateisteja. Syntyy vaikutelma, että Lucinda Riley kuulunee uskonnollisesti tälle ajalle tyypilliseen "uushenkiseen" porukkaan, joka etsii henkiselle kehitykselleen vaikutteita ja mielenrauhaa etenkin itämaisista uskonnoista.

Lisäksi minusta useimmat henkilöt olivat aika tasapaksuja tyyppejä, joiden persoona olisi ollut kiinnostavampi, jos meille ihmisille tyypillisiä sisäisiä paradoksaalisuuksia ja pieniä olemisen ja ajattelun nyansseja olisi tuotu enemmän esille. Väliltä lähes kaikki päähenkilöt tuntuivat yhdeltä ja samalta hahmolta, jotka oli vain puettu eri näyttelijän rooliasuihin ja heidän käymänsä keskustelut liian arkipäiväisiltä ja kankeilta. Anahitan prinsessakaverilla oli kirjan hahmoista kaikista eniten persoonaa.

Sitaatti:
"...muistan. Yön liikkumattomuudessa oli tuulenvireen häivähdyskin siunattu helpotus Jaipurin loputtomasta kuivasta helteestä. Asun naisten zenanassa muiden naisten ja lasten kanssa, ja me kiipeämme usein Kuupalatsin katoille ja sijaamme itsellemme nukkumapaikan sinne. 
  Maatessani siellä tuijottamassa tähtiä kuulen suloista, puhdasäänistä laulua. Ja silloin tiedän, että jotakuta minulle rakasta ihmistä viedään parhaillaan pois maan päältä ja kohotetaan lempeästi ylöspäin...

Muuta: Vaikka kirjasta on helppo löytää kritisoitavaa, en kadu sen lukemista. Lukuseikkailu oli mielenkiintoinen. Oli jännittävää tarkkailla kirjan arvomaailman yksityiskohtia ja toisaalta pohtia, miten henkilöihin liittyvät mysteerit lopulta tulevat punoutumaan yhtenäiseksi juoneksi. Kirjan loppupuolella koin jopa vähän samaa fiilistä kuin Kotiopettajattaren romaania lukiessani, vaikka klassikko kohoaa toki kaikin tavoin tämän kirjan yli.

Taivaslaulu

(Kirjoitettu alunperin toiseen blogiin 19.12.2013)

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu sisältää yhden kertomuksen kuusenhakumatkasta (isä haluaa lähteä hakemaan kuusta metsästä yksin, mutta saakin seurakseen kolme aamuvirkkua lastaan), mutta muuten se ei ole mikään joulukirja. Silti haluan nostaa sen yhden joulukalenterin luukkuni sisällöksi. Luulen, että yllättävän moni saa tänä jouluna joululahjaksi tarinan vanhoillislestadiolaisen nuorenparin elämästä jatkuvien lasten syntymien kurimuksessa. Vuoden aikana kirjasta on nimittäin otettu jo kolme painosta ja se on ollut useiden kirjastojen varatuin kirja (Oulussa on yli tuhannen lainaajan jonot). Itsekin jouduin odottamaan kirjan hyppysiini saamista malttamattomana pari kuukautta. Äskettäin kirja valittiin myös vuoden kristilliseksi kirjaksi. 

Odottaminen totisesti kannatti. Kirja oli monella tapaa hyvin puhutteleva ja sain vuodattaa itsestäni ulos paljon kyyneleitä ja kipuakin sitä lukiessani, vaikka minulla tai suvullani ei vanhoillislestadiolaista taustaa olekaan. Toisaalta sain kirjaa lukiessani myös nauraa usein joko hämmennyksestä tai liikutuksesta. Blogit pursuavat arvosteluja ja mielipiteitä kirjasta. Jos kirjan esiin nostamat aiheet kiinnostavat yhtään, kannattaa tutustua niihin ja myös niiden herättämään keskusteluun. Etenkin jotkut vanhoillislestadiolaisten itsensä kirjoittamat arviot ovat mielenkiintoisia ja hyvin koskettavia.

Minussa kirja herätti niin paljon, niin henkilökohtaisia tunteita, muistoja, tuskaakin, että mietin kauan kirjoitanko siitä mitään tänne. Tulin sitten kuitenkin siihen tulokseen, että romaani on sen arvoinen, että edes jollain tavalla mainitsen sen ja suosittelen sitä täällä. Jotta pitäisin tämän postauksen jotenkin kasassa ja napakampana, esitän itselleni kysymyksiä kirjaan liittyen ja pyrin vastaamaan niihin lähtemättä liikaa rönsyilemään ja sitaatteja (jos jotain silti) lainaamaan. Tunnistan sellaisen riskin tämän kirjan suhteen. Liimailin romaanin sivuille lukuisia pieniä lippulappusia kirjaa lukiessani ajatellen, että tästä minun pitää kirjoittaa tai tähän minun pitää vielä palata.

Mistä kirja kertoo?

Kirja kertoo vanhoillislestadiolaisten Viljan ja Aleksin rakkaustarinan hyvin kauniilla tavalla kuvaten asioita molempien, sekä myös lasten näkökulmasta. Naimisiin mennessään päähenkilöt varautuvat ottamaan vastaan kaikki ne lapset, jotka Jumala heidän kasvatettavakseen antaa. Tämän he tekevät luottaen Raamatun sanaan ja äitiseurakunnan (josta käytetään nimeä äiti Saara) opetukseen siitä, että "niinkuin päiväs, niin on voimaskin oleva". Vilja on kuitenkin niitä naisia, jotka tulevat raskaaksi hyvin helposti. Kun lapsia syntyy jatkuvasti lisää, Viljan mielenterveys alkaa horjua ja hän kokee kadottavansa itsensä suorittaessaan velvollisuuttaan Jumalalle. Aleksi seuraa tilannetta huolestuneena ja pohtii samalla blogikirjoitusten muodossa omaa suhtautumistaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, ehkäisykieltoon, hoitokokouksiin jne. Lopulta hän päättää, että jo olemassa olevat lapset ja perheen hyvinvointi ovat tärkeämpiä kuin liikkeen oppien orjallinen noudattaminen ja ottaa vastuun tilanteesta.

Miksi kirja kiinnosti?

Olen itse saanut vahvan ja monella tapaa hyvin autoritäärisen hengellisen kasvatuksen lapsena ja nuorena. Ja vaikka se monelta osin poikkeaa siitä hengellisestä perinnöstä, joihin vanhoillislestadiolaiset lapset kasvatetaan, on siinä paljon myös yhtymäkohtia kirjassa kuvattuun. Etenkin ulkopuolisuuden tunne muihin ikätovereihin nähden oli hyvinkin tuttua. Koin olevani hyvässä mielessä perheeni vakaumuksen takia erilainen kuin muut, mutta toisaalta ahdisti joutua silmätikuksi. Vanhempieni kasvatusmetodit ovat vuosien varrella heidän oman kasvunsa myötä pehmentyneet monella tapaa, mutta perheen vanhimmaisena minulle on kerrottu hyvinkin tarkkaan mikä on syntiä ja mikä ei esimerkiksi kaunistautumisen ja viihteen suhteen. Lisäksi olen joutunut eräänlaiseen lahkoon kuulumisen myötä (parikymppisenä noin pari vuotta) ikävällä tavalla kosketuksiin sellaisen hengellisen vallankäytön kanssa, josta toipuminen on viennyt aikansa. Ihmiset voivat keskeneräisyydessään niin kovin monilla tavoin tehdä Jumalasta jotain jota hän ei ole, esimerkiksi kainalosauvan omille päämäärilleen. Sananmukaisesti voidaan ottaa itselle valta sitoa syntejä ja päästää syntejä. Tällöin Jeesuksen armosta tulee helposti jotain, jonka voi omistaa kohdalleen vain silloin, jos saa siihen luvan tosiuskovilta. Kaikki edellämainitut ovat teemoja, jotka esiintyvät Taivaslaulu-kirjassa.

Olin lukenut kirjasta arvioita, sekä kuullut Pauliina Rauhalan tv- ja radiohaastattelut. Näiden pohjalta oli selvää, että halusin lukea kirjan. Lisäksi olen ollut vuosien varrella eri elämäntilanteissa tekemisissä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja tuntenut aina kiinnostusta heidän elämäntapaansa ja sen syitä kohtaan. Minua on kiinnostanut tietää, mitä he itse ajattelevat omista opeistaan, miten niitä kyseenalaistetaan (sillä kyseenalaistamista on jokaisessa ajattelevassa mielessä kaikissa yhteisöissä) ja mikä saa heidät pysymään liikkeen piirissä. Myös liikkeen opettama näkemys siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset ovat ainoita pelastuvia tosiuskovia on ollut minusta kiinnostava.

Joskus olen yrittänyt lämmitellä keskustelua liikkeeseen kuuluvien kanssa näistä aiheista. Keskustelukumppanit eivät ole olleet innokkaita ja jutut ovat tyrehtyneet alkuunsa. Kirja avasi minulle tien liikkeen parissa kasvaneen näkökulmaan aiheesta. Näkökulmaan, joka kaikesta kyseenalaistamisesta huolimatta pysyi hyvin kunnioittavana ja arvostavana omaa hengellistä perintöä ja sen kallisarvoista merkitystä kohtaan. Me ihmiset emme ilmeisesti omasta lakihenkisyydestämme, epäuskoisuudestamme, itseriittoisuudestamme ja mustavalkoisuudestamme (mitä näitä puutteita meissä nyt onkaan vielä lisäksi) huolimatta pysty tuhoamaan sitä tuoretta ja hyvää, Jumalan sanan muuttavaa voimaa. Se sitkeä verso jää elämään kaiken hämmennyksen ja kärsimyksenkin keskelle ja vetää meitä yhteyteen Jumalan kanssa. Tässä yhteydessä voi sitten oikeasti löytyä se, että Jumala on rakkaus ja että hän oikeasti välittää minusta ja minun parhaastani. Ja että elämä Jumalan johdatuksessa on ennen muuta iloa ja huojennusta tuova asia.

Kerroit, että vuodatit kirjaa lukiessasi paljon kyyneleitä. Mikä kirjassa kosketti?

Minun kärsimykseni elämässä ei todellakaan liity liian tiheään lasten saamiseen, vaan pikemminkin päinvastoin. Kirjaa lukiessani itkin varmasti myös sitä, miten epäreilua kaikki välillä onkaan. Jotkut saavat lapsia, vaikka taakka käy heille liian raskaaksi tai heillä ei ole valmiuksia pitää lapsista huolta. Jotkut eivät saa lapsia, vaikka kovasti niitä kaipaisivat.
"Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.
Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämään yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta. Minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa. Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani polttelevat uudet pienet jalkaterät."

Itkin myös sitä ahtautta mikä meissä uskovissa helposti on. Kuinka helposti tuomitsemme toisemme, minä siinä missä muutkin. Kuinka väärien silmälasien kautta usein katsomme Jumalaa ja teemme hänestä johtopäätöksiä hänen omiensa toiminnan perusteella. Itkin inhimillisten tunteiden kirjoa, toivoa, pelkoa, surua, voimattomuutta, epäilystä ja uskon haurautta. Tätä kaikkea materiaalia, mitä tuottaa halu toimia Jumalan silmissä oikein ja pelastua yhdistettynä sen konkreettisen kokemuksen puutteeseen, että Jumalan rakkaus ja hyvä tahto oikeasti kohdistuu minuun. Myös sanahelinä itketti. Miten helposti sitä suoltaakaan suustaan latteuksia Jumalasta toista auttaakseen sen sijaan, että oikeasti kuuntelisi, oikeasti rukoilisi, oikeasti yrittäisi ymmärtää ja myöntäisi sen, että moni asia tuntuu jäävän vaille vastauksia.

Kirjan tarina oli kokonaisuudessaan koskettava. Henkilöihin, heidän tunteisiinsa ja toiveisiinsa, täyttymättömiin tarpeisiinsa ja hengelliseen viitekehykseensä samaistui helposti. Kun itsekin on tottunut kuulemaan hengellistä "kaanaan kieltä" pienestä pitäen, eivät kirjan lukuisat lainaukset Raamatusta, Siionin virsistä tai saarnakielestä tuntuneet myöskään vierailta, vaan päinvastoin toivat mieleen muistoja. Eivät suviseuroista, vaan konfferensseistä. Eivät Siionin Virsistä, vaan Hengellisen laulukirjan lauluista. Saarnanuotit ovat seurakunnissa erilaisia, mutta niihin liittyy sama  hyvä pyrkimys olla johtamassa ihmisiä Kristuksen yhteyteen huolimatta siitä, että toteutuksessa saattaa usein kuulua se "astian maku".

Mikä kirjassa puolestaan nauratti sinua?

Alla ote, jota lukiessa en ihan tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Enimmäkseen sitten nauroin. :) Kyllä sitä muuttumatonta Jumalan sanaakin voidaan lukea ja tulkita niin moni eri tavoin eri piireissä Varmasti tämäkin tulkinta on aikanaan vilpittömin mielin tehty ja oikeaksi koettu.

"Sakarjan näyssä neljät hevosvaunut lähtivät viemään Jumalan sanaa pyhältä maalta eri ilmansuuntiin. Ensimmäisten vaunujen edessä seisoivat punaruskeat hevoset, toisten mustat, kolmansien valkeat ja neljänsien täplikkäät. Ne ovat neljä taivaan tuulta, jotka kuljeksivat ympäri maata, kertoi enkeli. Katso, ne jotka pohjaan menevät, antavat minun henkeni levätä pohjan maalla!"

"Joidenkin saarnamiesten puheissa pohjan maa oli Pohjanmaa, suunnilleen Ylivieskan, Kalajoen tai Oulun kohdalla. Valkoinen valjakko merkitsi elävää uskoa. Se oli vuosisatojen ja -tuhansien aikana kiertänyt koko maailman ja saapunut aikojen lupulla Pohjanmaalle, jossa oli erityinen etsikkoaika. 
  Aleksi oli ahminut hevosista ja vaunuista joka sanan. Hän, tavallinen pieni poika, hintelät jalat ja paikat samettihousujen polvissa, oli Jumalan valittu ja osa suurta kertomusta. Niin kuin äiti, isä, veljet, sukulaiset ja koko Suomen siioni. Se kerrottiin Raamatussa kirjain kirjaimelta. Israelin kanssa Pohjanmaalla. Kuka tahansa saattoi sen sieltä tarkistaa, nekin nimikristityt ja armonvarkaat, jotka yrittivät Raamattua mieleisekseen oikoa ja vääristellä. Kaikki kansat olivat saaneet mahdollisuutensa. Vain Pohjanmaan kansa oli uskollinen."

Mitä sanoisit runolliseksi kuvatun kirjan kielestä?

Kirjan kieli oli aivan ihanaa. Turhaan ei sitä olla rinnastettu Korkeaan veisuun (lisäksi kirja sisälsi siitä paljon otteita). Tekstin tyylit vaihtelivat jonkin verran. Sinne tänne kirjaa oli siroteltu otteita Aleksin pitämästä vanhoillislestadiolaisuutta kriittisesti tarkastelevasta blogista, jonka kieli oli hyvin asiallista ja sisälsi paljon hyvää pohdintaa. Tässä esimerkki: "Haluan rohkaista uskomiseen. Uskon kipukohtia tutkivan ihmisen ei tarvitse ottaa vastaan kumpaakaan niistä vaihtoehdoista, jotka hänelle tarjotaan: unohda kaikki tai lähde epäuskon tielle. Omia hengellisiä kysymyksiä ja omaatuntoa kannattaa arvostaa, vaikka ympäristö ne kieltäisikin. Jumalan armo ja rakkaus ulottuvat kauas, jos ihminen on kysymyksissään vilpitön. Kun ahdistusta ei tarvitse salata, uskonelämä voi muuttua paremmaksi."

Välillä tekstissä kuvattiin lestadiolaisten suhdetta niihin, jotka eivät ole uskomassa, lasten leikkien näkökulmasta. Näissä pätkissä lestadiolaistytöt leikkivät bratzeilla, barbeilla, nukeilla ja Molla-Maijoilla. Jokainen erilainen nukketyyppi edustaa erilaista arvomaailmaa. "Barbit tulis myös (taas uuden vauvan saaneen Mollan kotiin). Isabellalla olis yks tyttö, jolla olis vaaleenpunanen prinsessamekko ja kolmirengasvaunut, ja Amanda oottas toista lasta, ja se olis jättäny ekan mummille yökylään. Ne olis vieläki tosi kauniita ja laihoja, paitsi Amandalla olis mahan kohalla pieni pallo, ja niillä olis vieläkin korkkarit ja tiukat farkut ja isot tukat. Ne tervehtis mollamaijoja ja nukkeja vähän ujosti, ku ne ei olis ennen niitten kans paljo puhunu, ja sitte ne kattos Alman kotia ja miettis, että vähän vanhanaikanen on ja monivärinen ja nahkasohvat puuttuu ja kristallikruunu.
  Nuket olis tuonu Alman vavalle lahjaksi nallebodyn ja barbit tois hopeisen vauvakaulakorun.... Ne laulais yhessä Ystävä sää lapsien, ja Molla Maijojen äänet helkkys onnellisena ja barbit ja nuket laulais arasti.
  Nukkejen pitäs lähteä kotiin ennen muita, ku ne ei pärjäis lasten kans enää, ja matkalla ne miettis, että kyllä elämä olis helpompaa, jos ne olis yhtä kauniita kun barbit ja yhtä iloisia kuin mollat."

Tässä vielä esimerkki siitä runollisemmasta annista. "Itken sunnuntaisten nettiseurojen saarnaa, joka on pakko kuunnella aamuyöllä kuulokkeilla uudestaan. Siinä nainen kuvattiin lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin. Hän tuntee olonsa hyvin heikoksi ja mitättömäksi. Mutta samalla hän ymmärtää, että Jumalan tarkoitus on varjella häntä kasvamasta liian suureksi ja vahvaksi. Pienen paikalla on turvallista.
   Kun mietin Jumalaa, joka kampeaa lentoon lähteviä lintuemoja pesänreunalta pesänpohjalle piipertämään, käytön puutteessa surkastuneita pikkulinnunsiipiä alkaa kutittaa selkäpuolelta. Minun on vaikea istua aloillani. Nokastani kuuluu huuto kuin autontorvi. Silmiin syttyvät hätävilkut. Suhkuava kyynelneste jäätyy tuulilasille. Siipisulat kohisevat selässä ja on avattava turvavyö, jotta ne mahtuisivat kasvamaan. Leveiksi ja kantaviksi, tuulta ja pyryä pelkäämättömiksi."

Kenelle suosittelisit kirjaa?

Minusta kirja on lukemisen arvoinen kenelle tahansa ja useimmille myös varmasti maailmankuvaa avartava. Oman tien löytäminen, opitun kyseenalaistaminen, totuuden etsiminen, naisen oikeus oman kehon hallintaan, rakkaustarina, vanhoillislestadiolainen arvomaailma, hengellinen vallankäyttö, tasa-arvo, hengelliset kamppailut, valinnanvapaus, usko, arvojen ja perinteiden siirtäminen, lapsiperheen elämä, ne ovat kaikki minun mielestäni kirjan teemoja joitakin mainitakseni.

Ja vuoret kaikuvat

(Tehty alunperin toiseen blogiin 6.5.2014)

"Kaikki tiesivät, että jos hirviö koputtaisi heidän kattoaan, heidän pitäisi antaa sille yksi lapsista. Hirviö heittäisi lapsen säkkiinsä, nostaisi säkin olalleen ja lähtisi matkoihinsa. Kukaan ei näkisi lapsiraukkaa enää koskaan. Jos perhe kieltäytyisi antamasta yhtä lapsista, hirviö veisi heidät kaikki."

Tämä on asetelma, josta afganistanilais-amerikkalaisen kirjailijan Khaleid Hosseinin uusin romaani Ja vuoret kaikuvat lähtee liikkeelle. Tarinaa kertoo isä pienessä köyhässä Shadbaghin (kuvitteellisessa) kylässä iltasaduksi lapsilleen Abdullahille ja Parille. Seuraavana päivänä Abdullahin ja Parin elämä mullistuu peruuttamattomasti heidän joutuessa eroon toisistaan, kun isä antaa pienen Pari-tyttärensä Kabuliin rikkaalle lapsettomalle pariskunnalle. Tämä seikka kuitenkin murtaa sekä isän, että Abdullahin sydämen. Abdullah on ollut Parille paljon enemmän kuin veli, sillä hän on käytännössä kasvattanut tytön heidän yhteisen äitinsä kuoltua.

Tämän jälkeen romaani etenee tekemällä lukijalle tutuksi suuren joukon erilaisia ihmisiä mielenkiintoisine elämänkohtaloineen ja merkittävine valintatilanteineen. Kaikkien heidän elämänsä sivuaa enemmän tai vähemmän kirjan päätarinaa Parista ja Abdullahista, mutta samaan aikaan tarinat ovat itsenäisiä, melkein kuin novelleja romaanin sisällä. Taitava kirjailija tutustuttaa elävän ja yksityiskohtiin pureutuvan kerrontansa avulla lukijansa nopeasti henkilöittensä heikkouksiin ja heissä asuvaan voimaan ja kasvun mahdollisuuteen. Aloin lukiessani tuntea myötätuntoa kaikkia pienten tarinoiden päärooleissa olleita ihmisiä kohtaan. Vaikka heidän elämänsä ja olosuhteensa olivat hyvin erilaisia kuin omani, heidän heikkouksiinsa, pelkoihinsa ja toiveisiinsa oli helppo samaistua.

Kun mietin mikä hyvin erillisiltäkin vaikuttavia henkilöitä yhdistää, löysin mielestäni kaksi sidosteemaa. Niitä ovat vanhemmuus ja valintojen merkitys. Jokainen joutuu tekemään elämässään paljon isoja valintoja. Niitä ei voi paeta. Myös passiivisuus ja toisen ohjattavaksi antautuminen on merkittävä valinta. Valinnat jättävät leimansa elämäämme riippumatta siitä millaiset lähtökohtamme ovat. Valinnoilla ei ole aina pelkästään hyviä ja/tai huonoja seurauksia. Yleensä seuraukset ovat molempia. Kipuakaan ei koskaan voi valita pois. Ihmisen elämään nyt vain sisältyy kipua, jonka kohtaamme valintojemme seurauksena ja niistä riippumatta muodossa tai toisessa, repivänä ja jäytävänä. Sen jälkeen joudumme uuden valinnan eteen. Mitä teemme kipumme kanssa?

Kirja alkaakin mustan ja valkoisen välillä olevia harmaan sävyjä kuvaavalla sitaatilla persialaisen runoilijan Rumin runosta 1200 -luvulta:

"Väärin tekemisen ja oikein tekemisen käsitteiden tuolla puolen on niitty. Tapaan sinut siellä."

Toinen kirjan isoista teemoista oli minun mielestäni vanhemmuus, vaikkei sitä varsinaisesti pyritty lukijalle alleviivaamaan. Lähes kaikissa kirjan tarinoissa kuvattiin vivahteikkaasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta ja vanhemman elinikäistä vaikutusta lapsen elämään. Se millaista vanhemmuutta olemme kasvattajiltamme saaneet kulkee mukanamme tavalla tai toisella aina. Se on kuolemaan asti kestävä taakka, voimavara tai elämäntarinan puuttuva palanen. Jokaisella on mahdollisuus tarkastella sitä vanhemmuutta, jonka on oppinut tuntemaan ja valita suhtautumistapansa siihen. Voi suostua passiivisen vastaanottajan rooliin tai uhriksi. Voi paeta ja sanoutua irti. Voi lähteä myös kasvun tielle, joka on kohtaamisen, vuoropuhelun ja ymmärtämisen tie tai vähintään anteeksiantamisen tie. Omista vanhemmistaan erilliseksi ja itsenäisiä päätöksiä tekeväksi aikuiseksi kasvaminen on usein hidas prosessi. Provosoidumme, pakenemme ja haemme turvaa niin helposti. Tästä kaikesta kirja tarinoineen sisälsi kiehtovia esimerkkejä.

Olen lukenut Khaleid Hosseinilta aiemmin kirjan Tuhat Loistavaa aurinkoa, jonka lukeminen oli samaan aikaan hyvin kyyneleinen ja surullinen, mutta toisaalta kaunis kokemus. Suosittelen tätäkin kirjaa jokaiselle. Tarina on tosi, vaikka samalla epätosi. Kirjailijan ensimmäiseen romaaniin perustuvan Leijapojan olen katsonut elokuvana ja vaikka kirja olisi luultavasti ollut vielä monin verroin enemmän, elokuvakin onnistui puhuttelemaan minua. Khaleid Hosseinin kirjat tuntuvat kertovan rakkauden säikeistä suuren pimeyden keskellä. Niissä korostetaan toivoa ja valintojen merkitystä (palataanpa tähän valintateemaan jälleen). Afganistanissa asuvien henkilöiden elämä esittäytyy usein sellaisena, että mietin onko heillä käytännössä (kaikkein eniten naisilla) minkäänlaista mahdollisuutta valita elämänsä suuntaa siinä ahtaassa vankilassa, jossa joutuvat elämään kuin olisivat tahdottomia olentoja. Jokaisen ajatukset ovat kuitenkin hänen omiaan. Jokainen joutuu valitsemaan vähintäänkin alistumisen ja vastarinnan väliltä ja kummassakin tapauksessa seuraukset voivat olla hurjat. Julmimmissakin olosuhteissa valintoja voi ohjata myös rakkaus, joka taistelee paikastaan ihmisten sydämissä heidän elämänkohtaloistaan ja -tilanteistaan huolimatta. Rakkaus, viha, välinpitämättömyys, pelko ja toivo, ne ovat olennainen osa ihmisyyttämme.

Ja vuoret kaikuvat tuo esille myös ihmisen itsekkyyden ja muuttumisen vaikeuden. Vaikka näkisimme ja kokisimme mitä, vaikka rakkaus vaatisi meiltä toimintaa, vaikka liikuttuisimme ja tajuaisimme oman vastuumme kärsivistä kanssakulkijoista tai maailman tilasta, meidän on hyvin helppo riisua tämä toimintaa ja tekoja vaativa hetki päältämme kuin epämieluinen vaate. Minulle se on ainakin tosi helppoa muutamien romaanin henkilöhahmojen lailla.

"Mutta hiljaisina hetkinä, pitkillä linja-automatkoilla tai pakettiauton penkillä, mieleni kääntyy aina Manariin. Kun ajattelen häntä, hänen viimeisten päiviensä kärsimyksiä ja omaa avuttomuuttani silloin, kaikki tekoni ja tahtomiseni tuntuvat yhtä merkityksettömiltä kuin ne pienet valat, joita ihmiset vannovat itselleen nukkumaan mennessään ja jotka ovat aamulla jo unohtuneet."

Nämä pienet valat ovat kovin tuttuja minullekin ja helposti jäävät muiden asioiden jalkoihin. Sadat pienet asiat, kuten tahrat olohuoneen sohvassa tai ideoiden hamstraaminen työkansioon tai puoliksi luettu romaani vetävät minua puoleensa ja maailmantuskani lakkaa. Eikä kai maailmantuskassa sinänsä olekaan mitään ylevää. Minä en pysty ihmiskunnan ongelmia ratkaisemaan, en varsinkaan, jos yritän hartiavoimin kontrolloida tekemisiäni ja unohdan olla onnellinen. Kysymys joka jää vaivaamaan onkin se, että kai minä sentään jotain voi tehdä ja teenkö minä jo jotain siitä mitä minun nyt tulisi tehdä ja mihin suuntaan rakkaus kutsuisi minua jatkossa? Mihin suuntaan minun tulisi kulkea, jotta olisin parempi ihminen ja mitä asioita valita elämästäni pois?  Kaikkien näiden kysymysten keskellä ei voi oikein rukoilla kuin sen parhaan mahdollisen rukouksen. "Jeesus auta niin, että opin tuntemaan sinun tahtoasi ja haluamaan sinun tahtosi mukaisia asioita." Toinen mitä voi tehdä on möyhiä omia asenteitaan, ajatuksiaan ja arvojaan. Siihen kirjat antavat loistavaa lisäapua.

Otan edelleen mielelläni vastaan hyviä kirjavinkkauksia, vaikka jonossa odottaakin monta luettavaa kirjaa. Seuraavaksi voisi olla haussa kevyttä kesäluettavaa. Ehdotuksia?

Olisin voinut ostaa tämän kirjan paksuna kovakantisena niteenä, mutta tällaisena pienenä taskuunsopivana mikikirjana se oli huomattavasti käytännöllisempi. Kirja kulki mukanani takin taskussa kaikkialle ja luin sitä usein tyhjinä odottelu- tai joutohetkinäni. Sivut ovat virsikirjamaisen ohuet, mutta fontti on jopa isompaa kuin tavallisessa pokkarissa. Näitä lisää. :D

Pst: Toukokuu on minulle töiden puolesta hyvin hyvin kiireistä aikaa. Sen vuoksi postaukset saattavat hyvinkin tämän kuun osalta jäädä tähän. Palaan viimeistään sitten, kun joutuu armas aika ja suvi suloinen.

Rouva Agathen rakkaus

Meidän kotitiemme toisella puolella pysähtyy maanantaisin kirjasto-auto. Käymme siellä tyttäreni kanssa lähes viikoittain töistä ja päiväkodista palatessamme. Ei kirjastokaan kaukana ole. Matkan varrella töistä kotiin on kolmekin pikkukirjastoa, mutta kirjastoautossa on ihan omanlaisensa intiimi tunnelma, samantapainen kuin lapsena oli omassa leikkimökissämme.

Oli nostalgista palata kirjastoautoon kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tyttärenikin kihisi uteliaisuudesta ja halusi tietää, miten kirjasto ja auto ovat yhdistettävissä. Autossa hämmästyin kuljettajasedän nähdessäni. Voiko olla, että kaikki kirjastoauton kuljettajat näyttävät samanlaisilta. Tuli mieleen kun pienenä koululaisena raahasin kirjastoautosta kotiin kassikaupalla kirjoja: kuvakirjoja, Gulla -kirjoja (onkohan niitä enää missään), Tiina -kirjoja, Neiti Etsiviä, Enid Blytonia, Lotta -kirjoja, Lindgreniä, Montgomerya, Alcottia ja muita ihanuuksia. Esikouluikäisenä en suostunut menemään eskariin muina kuin kirjastoautopäivinä. Tiskin takana seisoi silloin muinoin juuri samannäköinen mies, jolla on vähän velmu hymy. Tämä lähiraitille pysähtyneen kirjastoauton kuljettaja oli vain harmaampi kuin se, joka pakkasi aikoinaan kirjojani reppuun, jossa oli hevosen kuva.

"Oletkos sinä K:n tyttöjä?" mies kysäisi. Tunnisti minut kaikkien vuosien jälkeen siis, niin kuin minäkin hänet. Ehkä tyttäreni, jota on usein sanottu minunnäköisekseni, helpotti osaltaan tunnistamista. Muistelimme sitä, kun kirjastoauto pysähtyi aikoinaan kotimme tienhaaraan. Meidän perheen lapset lainasivat kirjoja niin paljon, että saimme ihan ikioman kirjastoautovuoromme. Yleensä muistimme kirjastoautopäivän vasta sitten kun näimme auton keittiön ikkunasta. Siinä sitä sitten äkkiä laitettiin takkia päälle ja pingottiin tienvarteen niin lujaa kuin päästiin mukanamme tyhjä kassi kirja-aarteille. Lapsuuden kotini autioituu, rakkaat lempipuuni on kaadettu, alakouluni on palannut maan tasolle ja kampus, jolla opiskelin, ei ole enää entisenlaisessa koulutuskäytössä, mutta kirjastoautonkuljettajani on yhä sama. En edes muista sen miehen nimeä, mutta jotenkin hän sai minut muistamaan, että palattuani nykyiseen kotikaupunkiini, olen kuitenkin palannut aika lähelle sitä, mistä olen tullut, juurilleni.

Helmet -lukuhaaste 2016, kohta 25: Kirja, jossa on yli 500 sivua
(Tämä kirja olisi sopinut hienosti myös kohtaan Kirja, jossa rakastutaan. Mietin asian kuitenkin varman päälle ja otin tehot irti kirjan paksuudesta.) Klikkaa tätä tekstiä, jos haluat lukea lisää haasteesta kokonaisuutena.

Kirjastoautosta on helppo löytää luettavaa, koska kaikki maailman teokset eivät sovi lyhyiden seinien hyllyille tyrkylle, ja siitäkin tilasta mikä on olemassa, lastenkirjat lohkaisevat leijonanosan. Aikuisille varatuille hyllyille on siis huolittu vain kirjoja, joita oikeasti lainataan. Sieltä minä löysin rouva Agathen rakkauden.

Vaikutti lupaavalta, kun takakannessa puhuttiin vanhanaikaisesta rakkaustarinasta. Olen usein huomannut, että vanhanaikaisuudessa on jotain aitoa, yksinkertaista arvokkuutta ja toisia kunnioittavaa. Enkä tälläkään kertaa ollut väärässä. :) Skotlantilaisen Andrew Nicollin esikoisteoksesta tuli maailmanmenestys ja Skotlannissa se valittiin vuoden 2008 parhaaksi kirjaksi. Kirja on rakkaustarina. Ja todellakin hyvin viehättävällä tavalla vanhanaikainen. (Haluan itsekin olla vanhanaikainen.)

Dot on hyvin sulkeutunut kaupunki ei juuri missään. Sen pormestari on Tibo Krovic, "hyvä pormestari Krovic" kuten kaupunkilaiset häntä kutsuivat.  Tibo on oikeudenmukainen ja lempeä periaatteen mies, joka on työlleen omistautunut ja jolla ei  ole perhettä tai ystäviä. Introvertti mies on rutiineihinsa piintynyt, mutta sisimmässään rakkautta ja hellyyttä kaipaava ja lapsenmielisin silmin maailmaa tarkkaileva. Hän on rakastunut palavasti ja peruuttamottomasti sihteeriinsä Rouva Agathe Stopakiin, joka on Tibon silmissä ihmeellinen pieniä pyöreitä varpaankärkiään myöten.

Agathe on naimisissa miehen kanssa, joka on jo aikaa sitten käytännössä hylännyt hänet sekä henkisesti että fyysisesti. Agathekin elää yksinäisessä pienessä elämänpiirissään urhoollista ja reipasta esittäen. Hänen sisäinen elämänsä on Tibon lailla voimakkaampi kuin ulkoinen elämä. Ystäviä hänellä ei juurikaan ole, vain hellä ja naisellinen sydän, joka haluaisi kovasti rakastaa ja pitää huolta. Agathella on myös toiveikas luonne, joka pyrkii löytämään ilon aiheita pienestäkin.

Tibo on Agathea kohtaan aina asiallinen ja ystävällinen, mutta ei tee pienintäkään elettä osoittaakseen tunteensa, koska ei voi eikä halua toimia omaa oikeudentajuaan vastaan. Tavasta, jolla Tibon ja Agathen varovaista ja hienotunteista rakkautta kuvataan tulee mieleen loistava ranskalainen romanttinen komedia Anonyymit romatikot, jota myös suosittelen. Se kuvaa kahden introvertin, toivottomasti ujon ja sielultaan kauniin ihmisen maailmoja järisyttävää rakkautta kerrassaan valloittavasti. Edellä mainittu kuvaus sopii täydellisesti myös Agatheen ja Tiboon. Toinen elokuva, jonka sisäiseen maailmaan painottuvassa rakastumisen kuvauksessa on jotain todella samanlaista kuin tässä kirjassa, on Amelie, elokuva, jota rakastan ja jonka olen katsonut jo neljästi.

"Sillä lailla Tibon ja Agathen asiat olivat - joka päivä pitkälti sitä samaa. Tavallista. He nousivat aamuisin ja ottivat raitiovaunun töihin kaupungin vastakkaisilta laidoilta. Agathe ahersi ja oli surullinen, koska maailmassa ei ollut ketään, joka olisi välittänyt hänestä ja halunnut häntä, kun taas oven takana, aivan seinän toisella puolen, hyvä Tibo Krovic oli onneton, koska koko maailmassa ei ollut mitään tai ketään, mitä hän halusi, ellei se ollut rouva Stopak.

He huijasivat toisiaan. He huijasivat toisiaan häissä, kun Agathe luuli, että Tibo oli vuodattanut tunteellisen kyyneleen, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Tibo oli nyyhkinyt turhautumisesta, koska hän halusi Agathen eikä voinut saada tätä. Ja Agathe huijasi Tiboa itkiessään kateudesta Katen mahassa kasvavan pulleroisen pienokaisen vuoksi, eikä Tibo tajunnut sitä. He huijasivat toinen toistaan joka päivä tuhansin tavoin, kumpikaan ei rohjenneut myöntää puutettaan, kumpikaan ei rohjennut puhua tuskastaan, kumpikin oli haluton tunnustamaan totuuden elämästään. Melkein, melkein he huijasivat itseäänkin. 

Ja kuitenkin he lohduttivat toinen toistaan. Agathe uhkean hilpeällä kauneudellaan - hän ei voinut olla muuta kuin kaunis - ja Tibo ystävällisyydellään. Tibo ei voinut olla muuta kuin ystävällinen. He lämmittivät toisiaan noilla pikku lahjoilla - ystävällisyydellä ja kauneudella. Ne olivat kallisarvoisia. Niistä on aina puutetta.

... Ja yksinään suuressa talossa sinisten laattojen peittämän polun päässä kaupungin toisella laidalla promestari Krovic kuuli Agathen, käänsi kylkeä sängyssään tikatun päiväpeitteen alla, jonka hänen äitinsä oli tehnyt, kun hän oli ollut poikanen, veti peiton korvilleen ja sanoi puoliunessa: - Hyvää yötä, rouva Stopak. Jumalan siunausta ja varjelusta. Näetkös, kuinka he huolehtivat toisistaan?" 

 Eräänä päivänä hyvän pormestari Krovicin ja rouva Agathen suhteessa tapahtuu kuitenkin käänne. Rouva Agathe on tavalliseen tapaansa syömässä eväitään Raatihuoneen torilla suihkulähteen reunalla ja Tibo on tavalliseen tapaansa seuraamassa häntä raatihuoneen kattoikkunasta, kun Agathe vahingossa tönäisee sinisen emaloidun eväsrasiansa suihkulähteeseen ja aika pysähtyy hetkeksi, kun Tibo ryntää hänen avukseen.

Muutos Agathen ja Tibon suhteessa on radikaali, vaikkei se olekaan radikaali. Agathe ei esimerkiksi muuta pois herra Stopakin luota, eivätkä rakastavaiset edes suutele. Tibo ja Agathe kuitenkin alkavat puhua toisilleen, haaveilla yhdessä ja nauraa yhdessä. Tätä uutta surumielisyyden keskelle raivattua tilaa, rakastumasta, sielun kevättä, kuvataan kauniisti.

Kautta kirjan Nicollin kirjoitustyyli on osittain surrealistinen, välillä lähes runomainen tai unenomainen. Kirjassa on jotain hyvin pysähtynyttä ja levollista, joka korostaa pinnan alla tapahtuvaa kuplintaa. Henkilöhahmojen määrä ei ole suuren suuri, mutta kertomukseen osaa ottavat henkilöt ovat sitäkin mystisempiä ja karikatyyrimaisempia. Tapahtumia ei ole tuhkatiheään. Tilaa saavat mielikuvitus, ajatukset ja tunteet.

Ja lopussa lukija yllättyy. Mieheni havahtui kirjoituspuuhistaan siihen kun nauraa pärskin makuuhuoneessa. Olin lukijana ällikällä lyöty.
Kirjan taianomaisuudestakin tavoitin kuitenkin realistisen säikeen. Surrealistisissa käänteissä oli aina jotain, jonka pystyin hyvvin ymmärtämään samaan tapaan kuin pystyn tavoittamaan runoja lukemalla jotain tärkeää, josta on muuten vaikea saada otetta. Minusta kirja kuvasi esimerkiksi hienosti itsepetosta.

Pohjimmiltamme olemme usein hyvin surrealistisia ja tämän maailman lainalaisuuksista vapaita. Ainakin minä. Sydämen silmät näkevät todellisuudesta sen ulottuvuuden, jota ulkopuolinen ohikulkija ei voi helposti huomata.

Suosittelen tutustumista lempeään pormestariin ja tämän sihteeriin. Mitä tuttavuuksia sinä minulle suosittelisit? Kaikki kommentit ovat pieniä lahjoja, mutta lahjoja ei tietenkään saa antaa pakosta. :)