Kudottujien kujien kaupunki

Itäranta Emmi, Kudottujen kujien kaupunki
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos
Sivuja: s.335
Kouluarvosana: 8

Ostin tämän kirjan pokkariversiona Pasilan rautatieaseman pokkarikaupasta, jossa se oli nostettu näkyvästi näyteikkunaan ja ympäröity ylistävillä lukijapalautteilla. Lankesin siis mainontaan ja itselleni tyypilliseen kirjakauppojen läheisyydessä ilmenevään heikkouteen. Teos vaikutti olevan fantasiakirja ja samalla ehkäpä myös yhteiskunnallisesti kantaanottava romaani ja huomasin kaipaavani sellaista vaihtelua lukemisiini.

Emmi Itäranta ei ollut entuudestaan minulle milläänlailla tuttu kirjailija, mutta myöhemmin sain selville, että häneltä on aiemmin ilmestynyt esikoisromaani Teemastarin kirja. Selvisi myös, että tämä esikoisteos on ollut omassa kirjahyllyssämme, sillä mieheni on jossain vaiheessa ostanut ja lukenut sen (kirjan aihe on ollut dystopia siitä, miten maailman makean veden varannot loppuvat, joten erilaisia tulevaisuuden ympäristökatastrofeja mielellään pohtiva mieheni tietenkin kiinnostui siitä). Itärannan esikoisteos on palkittu ja ylistetty kirja, joka on ilmestynyt useamissa maissa kotimaan ulkopuolellakin. Myös kirjabloggerit näyttävän ylistävän molempia Itärannan romaaneja kilvan, joten oli hieman yllättävää, että mieheni kommentoi esikoisteoista seuraavasti: "Ihan ookoo. Ei nyt mitenkään kovin erityinen." Taidamme olla molemmat tavallista nirsompia lukijoita, sillä voisin sanoa samaa tästä Kudottujen kujien kaupungista.

Tarina:

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu kuvitteelliseen dystooppiseen valtakuntaan,  joka on tuhoutumisen partaalla. Meren ympäröimänä sijaitsee saarivaltio, jonka osien välillä pääsee liikkumaan ilmagondolihisseillä (ja salaista harvojen tuntemaa reittiä pitkin). Eri alojen osaajat asuvat erillään toisistaan, esimerkiksi kirjurit Sanan talossa ja mustemestarit Mustekortteleissa. Päähenkilö Eliana kutoo päivät Seittien talossa, josta pääsee pois myös kudottuja kujia pitkin. Reitin tosin tuntevat vain talon asukit. On ilmeistä, että muidenkin saarella elävien elämä on tarkoin säädeltyä. Siitä pitää huolen kasvoton ja hahmoton verikorallinpunaisten naamioiden taakse kätkeytyvä neuvosto, joka antaa ohjeensa saaren keskellä pönöttävästä korkeasta tornistaan. Ihmeen sopuisasti asukkaat näitä ohjeita näyttävät noudattavankin oikein pohjoiskorealaiseen tyyliin. Elianan kautta voi aistia elämän saarella olevan melkoista nuorallatanssimista, varovaisuutta, sulkeutumista ja nöyrää elämän kapeiden rajojen hyväksymistä.

Näyttää kuitenkin siltä, että neuvosto ei pysty suojelemaan saarelaisiaan enää riittävän hyvin. Jatkuvat tulvat koittelevat saarta ja vaikeuttavat ilmagondoleilla liikkumista. Yhä useampiin tarttuu unirutto ja unennäkijät kuljetettaan työleiriin eli Tahrattujen taloon. Unien näkemistä pidetään pahana asiaa ja unen näkijää riivaavaa, rintakehän päälle istuvaa, kuristavaa Painajaa, kammoksutaan. Elianalla onkin täysi työ oman uniruttonsa piilottelussa.

Tarina lähtee sähäkästi käyntiin, kun Eliana löytää rannalta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti ja jonka käsivarteen on tatuoitu näkymättömällä musteella hänen nimensä. Naisen arvoitus alkaa kiinnostaa Elianaa ja johdattaa hänet katsomaan kotimaansa elämää uudesta kyseenalaistavammasta vinkkelistä.

Parasta kirjassa:

Kirja oli kuin kaunis lyyrinen kuvakudelma. Kielikuvat olivat unenomaisia ja ilmavia. Kuvakudelman säikeiden tutkiminen oli kiinnostavaa, mutta ei järisyttävää. Vieras maa oli erilaisuudestaan huolimatta tunnistettava ja sisälsi paljon meidän maailmassamme pinnalla olevia teemoja, joskaan niitä ei puhkiselitetty tai julistettu suuremmin äänenpainoin. Saaren saattoi nähdä silmiensä edessä. Lukiessa korvissa kohisi jatkuva meren loiske ja tuuli tuiversi tukkaa. Fiilis oli vähän samantapainen kuin mielenkiintoisen surullisenhaikean maalauksen edessä, jonka kuitenkin yllättävän helposti unohtaa.

Kritiikkiä:

Henkilöhahmot jäivät ohuiksi ja heidän persoonansa ei juuri avautunut, ei edes päähenkilön. Henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit jäävät niin etäisiksi, että heidän kohtalonsa ei päässyt liikuttamaan. Tämän kirjan parissa koetut tunteet olivat laimeita. Kirja oli kuin rentoutusharjoitus, jonka tarjoamissa mielikuvissa joku kokoajan hieman tökkii.

Sitaatti:

"Puhtaan unen museo on tuonnut aina mieleeni merihirviön, sellaisen jota lasten tarinoissa kuvaillaan. Sen katolla seisovat patsaat nousevat taivasta vasten lonkeromaisina, valmiina kurkottamaan ja tarraamaan ja kiskomaan syvyyksiin minkä tahansa tielleen osuvan. Pyöreät ikkunat kiiluvat oranssina ja sinisinä, ja toisinaan varjot sulkeutuvat niiden päälle kuin silmäluomet, päästäkseen unen sisään. Mutta eivät koskaan unennäköä."